Lapseni juo

Kun viina vie tytärtä, äiti soimaa itseään. Eila alkoi armahtaa itseään vasta vertaistuen avulla.

Siitä on yli kaksikymmentä vuotta, kun Eila näki tyttäressään ensimmäistä kertaa pelottavan tuttuja piirteitä. Jos juhlissa oli alkoholia, tytär joi lasinsa kerralla ja haki heti lisää. Eila sai puheluita, joissa tytär syytti häntä milloin mistäkin.

Käytös tuntui tutulta. Se muistutti ajasta, jolloin Eila oli naimisissa lastensa isän kanssa. Mies oli alkoholisti.

Tytär oli tunteikas ja sosiaalinen nuori, joka vietti paljon aikaa ystävien kanssa. Eilasta tuntui ylivoimaiselta hyväksyä, että vasta parikymppinen tytär oli myös alkoholisti. Sen tunnustaminen kesti vuosia.

"Läheinen aina ajattelee, että minä vaan luulen."

Juominen ei Eilan käsityksen mukaan kuitenkaan ollut päivittäistä, sillä tytär pysyi työelämässä.

"Mutta silloin kun hän otti, siinä ei ollut mitään rajoja."

Eila oli huolestunut kahdesta lapsenlapsestaan, joiden isät eivät osallistuneet perheen elämään. Hän yritti auttaa tyttären perhettä.

"Otin lapsia luokseni, vein ruokaa ja annoin rahaa."

Myöhemmin hän tajusi, että tämä vain mahdollisti tyttären juomista.

Eila tunsi häpeää ja pelkäsi, että jotakin pahaa sattuu. Hän puhui tyttären juomisesta vain pojalleen ja miehelle, jonka kanssa avioitui 1990-luvun alussa.

Välillä itsesyytökset riivasivat. Eila ajatteli, että hänen olisi pitänyt erota lasten väkivaltaisesta isästä aiemmin. Tyttö oli tuolloin neljä, poika kuuden.

Kymmenisen vuotta sitten Eila tajusi toisenkin aviomiehensä alkoholisoituneen. Se tuntui kohtuuttomalta. Eila itse käyttää alkoholia vähän.

Mies raitistui AA:n avulla ja taivutteli Eilaakin hakemaan apua. Eila oli kuullut alkoholistien läheisille tarkoitetusta Al-Anonista, mutta ei ollut halunnut toimintaan. Hän mietti ryhmään menoa kuukausia.

"En pystynyt tunnustamaan, että minulle oli käynyt näin. Minut on kasvatettu niin, ettei omaa pesää liata."

Nyt Eila ajattelee, että olisi päässyt helpommalla, jos olisi hakenut apua aiemmin. Toisaalta hän epäilee, ettei olisi aiemmin ollut siihen valmis. Jotta avun pystyy ottamaan vastaan, ongelma on pitänyt hyväksyä niin, että sen pystyy tunnustamaan myös muille.

Al-Anonissa Eila on alkanut ymmärtää sekä omaa että tyttären käytöstä. Syyllisyydentunteet ovat helpottaneet, sillä hän on oppinut ajattelemaan, että on toiminut sillä hetkellä parhaalta tuntuneella tavalla. Eila ei enää piittaa tyttären syytöksistä. Hän tietää, että tytär vain purkaa pahaa oloaan.

Ennen kaikkea Eila on oppinut erottamaan selkeämmin oman ja tyttären elämän. Hän ymmärtää, että vastuu tyttären teoista on vain tyttärellä. Hänen ei pidä murehtia sellaista, mille ei mitään voi.

"Olen oppinut ottamaan asiat asioina, eikä tunteina."

Kaikkiin kysymyksiin Eila ei Al-Anoninkaan avulla saa vastausta. Kukaan ei esimerkiksi pysty kertomaan syytä tyttären juomiselle tai sille, miksi toisesta lapsesta tuli alkoholisti ja toisesta ei, vaikka he elivät saman lapsuuden.

"Varmasti kodin malli on vaikuttanut, vaikka hän ei ajasta isänsä kanssa paljoa muista. Nykyään tiedetään sekin, että jotakin alkoholismista on geeneissä."

Eila ei osaa sanoa, olisivatko hänen tunteensa erilaiset, jos alkoholisti olisi poika eikä tytär.

"Nykyään tässäkin on menty kohti tasa-arvoa. Minun nuoruudessani oli hirveä häpeä, jos nainen joi."

Tytär on nyt yli neljänkymmenen ja käy yhä töissä. Hän ei edelleenkään myönnä ongelmaansa.

Tyttären suhde omilleen muuttaneeseen lapseen on vaikea. Nuorempi lapsi asuu yhä kotona. Välillä tytär pistää välit Eilaankin poikki.

Eilalle vertaistuesta on tullut niin tärkeää, että hän odottaa viikoittaisia tapaamisia.

"Minusta jokaisen alkoholistin läheisen pitäisi käydä Al-Anonissa."

Hän ajattelee nyt, että tärkeintä, minkä apu on antanut, on mielenrauha ja tyyneys. Enää ei ole paha olo koko ajan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi