"Olisiko lapsi ollut hyvä tyyppi?"

Turkulainen Niina Salo, 27, teki abortin 22-vuotiaana.

"Olin seurustellut vajaan vuoden, kun ehkäisyrengas lähti paikoiltaan. Olin luottanut siihen, ettei mikään voisi rikkoa välejämme, mutta nyt pelkäsin kertoa raskaudesta miehelleni. Mies sanoi, että vaihtoehtoja ei varmaan ole.

Olin aina ajatellut, että kaikesta selviää, mutta kun näin mieheni reaktion, menin lukkoon. Olimme nuoria – emmehän me voi, ajattelin. Päätin keskeyttää raskauden kahdeksannella viikolla.

Sain ajan lääkkeelliseen raskaudenkeskeytykseen jo seuraavalle viikolle. Lääkäri harmitteli tilannetta, mutta sanoi, että joskus abortti on oikea päätös. Hän myös kertoi, että alkio ei tunne vielä kipua.

Minun oli vaikea niellä kapselia, joka käynnisti keskeytyksen. Se tuntui peruuttamattomalta. Taisin toivoa viimeiseen asti, että mies olisi sanonut, että me pärjäämme.

Abortin jälkeen surin oikeastaan vain parisuhdettani. Se ei ollut niin vahva kuin olin luullut.

Erosimme, kun raskaudenkeskeytyksestä oli kulunut vajaa vuosi.

Sairastuin masennukseen. Se ei johtunut vain raskaudenkeskeytyksestä, vaan oli siinä muutakin: keskeneräisyyden tunteita, ankaruutta itseä kohtaan ja parisuhteen vaikeuksia. Ennen ex-miestäni olin ollut väkivaltaisessa parisuhteessa, ja sen jäljiltä epäilin kai yhä itseäni ja kykyäni huolehtia lapsesta.

Vaikka raskaus oli lyhyt, se oli tuonut minulle lisäkiloja. Painon nousu ahdisti minua. Halusin hallita edes jotain, joten aloin juosta ja jumpata kahdesti päivässä ja syödä yltiöterveellisesti. Laihduin puolessa vuodessa kymmenen kiloa.

Kuukautiseni loppuivat yli kolmeksi vuodeksi. Luulin aluksi, että se johtui abortista, mutta syy olikin liika laihuus.

Ammattiauttajan avulla häpeän ja pettymyksen tunteet helpottivat. Suhtaudun nyt aiempaa lempeämmin itseeni ja pystyn hallitsemaan masennusta.

En halua antaa sellaista mielikuvaa, että abortti oli miehen syy. Kumpikaan meistä ei päätöksentekohetkellä osannut puhua asiasta. Toimimme kuin robotit.

Viimeksi kun tapasin entisen mieheni, pyysin häneltä anteeksi, etten ollut osannut kertoa hänelle, miltä minusta tuntui. Hän pyysi anteeksi sitä, ettei ollut nähnyt, miten rikki olin.

Joskus tulee melankolisia hetkiä, jolloin mietin, miltä lapsi näyttäisi ja olisiko hän hyvä tyyppi. Kun ystäväpiirissäni on odotettu esikoisia, olen halunnut osallistua keskusteluun alkuraskauden vaiheista. Olinhan kokenut ne itsekin. En kuitenkaan ole uskaltanut sanoa mitään, sillä ajattelin, ettei minua uskottaisi.

Aiemmin ajattelin, että totta kai perustan perheen. Nyt uskon, että jos lasten hankinta tulee ajankohtaiseksi, harkitsen todella tarkkaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi