Tämä suru pitää otteessaan

Leena Vilkka kirjoitti kirjan kuusivuotiaana kuolleesta tyttärestään

 Miten oman lapsen kuolemasta ylipäänsä voi selvitä? Toipuuko siitä koskaan?

Leena Vilkalle kolme viime vuotta ovat olleet hänen elämänsä raskaimmat.

Joku viisas on sanonut, että äityden olemuksen tietää vasta, kun on menettänyt lapsensa.

Ympäristöfilosofina ja "susidosenttina" tunnettu filosofian tohtori Leena Vilkka on kirjoittanut kaksi hyvin henkilökohtaista ja viiltävää kirjaa viisivuotiaana sairastuneen lapsensa Teklan viimeisestä vuodesta sekä kuoleman jälkeisestä suruvuodesta. Niitä ei voi itkemättä lukea.

Helvetin lottovoitto. Luen lääkärikirjasta, että aivokasvain löydetään vuosittain kuudelta lapselta sadastatuhannesta. Epätodellinen olo, paha uni, joka ei pääty.

Rakas Tekla, kunpa voisin taikoa sinut terveeksi.

Tämän lapsen syntymä vuonna 2000 muutti tiedenaisen koko maailmankatsomuksen. Elämän tarkoitus, jota hän oli etsinyt, ja onni, olivat tuossa pienessä vauvassa. Ei tarvinnut enää etsiä. Maailma muuttui kirkkaaksi kertarysäyksellä.

Vastasyntynyt imemässä rintaani, voiko suloisempaa kokemusta ollakaan?

Lapsen kuolema kaksi vuotta sitten puolestaan aiheutti sen, ettei mikään ole enää ennallaan. Alussa hän tunsi olevansa pirstoutunut ja hukassa enemmän kuin koskaan.

Surusta hän ei ole päässyt vielä irti, ja välillä se on vaikeaakin vaikeampaa kokopäivätyötä. On kuin olisi menettänyt omankin tulevaisuutensa.

Nyt olen totaalisessa umpikujassa, keskellä sumua, keskellä painajaista, keskellä äidin pahinta painajaista.

Tieto Teklan parantumattomasta sairaudesta tulee täysin yllättäen.

Edessä on lapsen menetys vuoden sisällä. Se on tosiasia, joka lamaannuttaa täysin. Lääketiede ei kykene pelastamaan lasta.

Loppuun asti äiti kuitenkin uskoi, toivoi ja rukoili ihmettä Teklan parantumisesta aivorungon syövästä, josta selviytymisprosentti on nolla.

Hädin tuskin hän muistaa, että hänellä on Teklan lisäksi kaksi tervettä tyttöä, kolmivuotias Susanna ja yksivuotias Ulla, jota hän vielä imettää. Esikoisen sairaus ja sairaalareissut vievät nyt kaiken energian, ajan ja ajatukset.

Mitä kaikkea ihminen voi kestää tulematta hulluksi? Ei lapselle saisi tapahtua tällaista, ei viisivuotiaalle, hän pohtii.

Niin kuin murhetta ja äärimmäistä kriisiä ei olisi jo riittävästi, astuvat kuvaan vielä avioliittokriisi, riidat ja vihanpito. Ja syyllisyys siitä, että pitää riidellä lasten kuullen, vieläpä kuolemansairaan lapsen. Miksi puolisot eivät osaa vetää yhtä köyttä, vaan taistelevat keskenään omista oikeuksistaan?

Lapsiparat, haluaisin antaa teille parasta, mutta annan teille perhehelvetin.

Teklan sairastuminen vanhentaa heitä kaikkia. Leena kokee vanhentuneensa kymmenen vuotta. Tukka harmaantuu.

Minulla on lapsi, joka jo kysyy: Äiti, tuletko sinä minun hautajaisiin?

Tulen, rakas lapsi, tietenkin tulen, vastaan sille. Vaikka se on viimeinen paikka, johon elämässäni haluan joutua, oman lapseni hautajaisiin.

Sairastuneen lapsen myötä oppii iloitsemaan niistä päivistä, joita vielä on. Viimeiseen vuoteen kuuluu myös iloisia asioita, kuten koiranpennun hankkiminen, huvipuistossa ja sirkuksessa käynti sekä lentäminen pienkoneella, jonka syöpälasten vanhempien yhdistys järjesti Finnairin lentäjien kanssa. Tekla valitaan myös seutukuntansa päivänpaisteeksi.

Kaikella muulla tuntuu olevan nyt vain vähän merkitystä, kuten työllä, uralla tai raha-asioilla. Tieteestäkin hän tuntee vieraantuneensa.

Tänään hän sanoi: Kiitos äiti, kun synnytit minut. Äiti, vaikka minä olisin kuollut, olisin silti sinun lapsesi, aina?

Tietysti, rakas lapseni, vastasin hänelle.

Ihmisestä, joka menettää lapsensa, tulee Leena Vilkan mielestä joko ateisti tai uskovainen.

Uskonkysymyksiin ei voi enää suhtautua neutraalisti, koska on otettava kantaa siihen, näkeekö lastansa enää koskaan.

Voi rakas Teklani, enkelini, perhoseni, et sinä kaivannut lopultakaan ihmisseuraa, sinä halusit takaisin enkelien joukkoon, Jumalan luo, sinne sinä kuuluit etkä tähän maailmaan.

Polttavin kysymys edelleen on, miten hän voisi ja jaksaisi elää ilman lastaan, haavoittuneena kylmiä arvoja toteuttavassa maailmassa.

Äitiys ei pääty lapsen kuolemaan, se vain muuttaa muotoaan.

Tekla muutti hänen maailmansa kolmasti: syntymällään, elämällään ja kuolemallaan.

Se lapsi opetti minua enemmän kuin minä häntä. Ei minulla ole sanoja, syvin suru on sanaton. Rakas Tekla, kiitos että saimme synnyttää sinut.

Kiitos, että saimme elää kanssasi nämä vuodet.

Kiitos viimeisestä vuodestasi.

Surusta tämä äiti ei ole selvinnyt. Surun vuoksi asioita katsoo uudella tavalla. Ei ole mitään lohduttomampaa kuin menettää lapsensa.

"Tarvitseeko lapsen kuolemasta selvitä? Ainakaan kahdessa vuodessa", hän kysyy.

Lasten elämä menee eteenpäin, niin kuin pitääkin. Mies tekee töitä. Miehet surevat eri tavalla.

Äitienpäivänä hän muistelee kuollutta lastaan. Vielä 85-vuotiaanakin hän aikoo viedä äitienpäivänä kynttilän Teklan haudalle – niin kauan kuin vain kykenee.

Lapsenrakkaus on äidinrakkautta suurempi.

"Äiti, mä rakastan sua. Äiti, sä oot ihana. Kiitos äiti, että synnytit minut", Leena Vilkka lainaa lapsensa sanomisia siltä viikolta, jolloin lapsi kuoli.

kursivoidut lainaukset leena vilkan kirjoista viimeinen vuosi ja suruvuosi (biofilos 2007 ja 2008).

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi