Veli tuli hulluksi

Kun Eero Kaiteran skitsofrenia puhkesi, kaksossisko Sari Kaitera ei yllättynyt. Peloissaan hän oli. Tosin veli taisi pelätä vielä enemmän.

Tavallisena torstaina kesällä 2008 Sari Kaitera sai kesken työpäivän puhelun kaksosveljensä Eeron naapurilta.

Eero oli soittanut naapurin ovikelloa ja sanonut, että musiikkia pitää hiljentää. Mikrokamerat kuulemma kuvasivat aluetta.

Naapuri hissutteli aamutakissa kotonaan, eikä mistään kuulunut musiikkia. Eero jäi kiertämään pihaa ja puheli itsekseen – väitteli kiivaasti.

"Olin järkyttynyt. Itkin, sillä pelkäsin, että Eero tekisi itselleen jotain", Sari kertoo.

Naapuri lupasi viedä Eeron sairaalan päivystykseen, ja he lähtivät sinne saman tien.

Turussa asuva Sari lähti työpaikaltaan seuraavalla junalla kohti pääkaupunkiseutua.

Junamatkan aikana Sari soitti monta puhelua. Eeron hyvälle ystävälle, sairaalaan ja Eeron työpaikalle.

"Yllätyin, sillä kuulin, että Eero oli edellisellä viikolla irtisanoutunut kaupasta, jossa oli töissä."

Eero oli otettu sairaalan päivystykseen, mutta kotiutettu saman tien. Sari ihmetteli, miksi. Lääkärihän oli juuri puhelimessa sanonut, että Eero on psykoosissa.

"En ole koskaan pelännyt niin paljon. Mietin, onko Eero minua veitsen kanssa vastassa. En tiennyt mitä odottaa."

Sari otti juna-asemalta taksin Eeron kotiin Espooseen. Asunnon ovi oli auki.

Veli istui sisällä ihan hiljaa. Pelokkaana.

Sari ei osannut kuin lähteä saman tien Eeron kanssa takaisin sairaalaan. He kävelivät rinnakkain metsikön poikki.

"Kai sen näin täytyy olla. Vai onkohan tämä joku salaliitto?", Eero mietti ääneen.

"Eero taisi pelätä enemmän kuin minä, sillä hän käveli selkä metsään päin tarkistellen olan yli, ettei kukaan vaani häntä", Sari sanoo.

Eerolle oli puhjennut paranoidinen skitsofrenia.

Eero sai jo 1990-luvun lopulla raivokohtauksen, joka tuntui siskosta kohtuuttomalta.

"Olimme pitsalla. Alle kaksivuotias poikani puri veljeäni käsivarteen. Veli alkoi huutaa raivokkaasti, ja hänen oli lähdettävä ravintolasta."

Yleensä Eero oli hyvä lasten kanssa. Jaksoi leikkiä ja touhuta pihalla ja puistossa.

Sari ja Eero olivat kasvaneet tätinsä luona Vantaan Koivukylässä. Heidän äitinsä sairasti skitsofreniaa, mutta sitä ei kerrottu lapsille.

"Äiti sanoi, että hänellä on selkävaiva eikä voi siksi hoitaa meitä."

Jo ennen tuota kohtausta pitseriassa Sari oli vaistonnut, ettei kaikki ole kunnossa. Eero työskenteli biologian väitöskirjansa kimpussa laboratoriossa. Siskolleen hän joskus valitteli, ettei jaksa keskittyä töissä, kun siellä ei voi huutaa ja kiroilla.

"Hän oli samaan aikaan töissä kaupassa. Minä lopulta ehdotin, että kannattaisiko keskittymistä vaativa tutkimustyö jättää."

Vuonna 2007 Sarille ja Eerolle rakas täti kuoli, ja Eero alkoi tissutella viiniä.

"Hän sanoi, että polvet vaivasivat ja että hän oli sen takia sairauslomilla töistä. Ihan kuin äiti", Sari sanoo.

Vuoden 2008 psykoosin jälkeen moni asia sai selityksen. Kummalliset puhelut, joissa Eero kertoi erikoisista valmennusleireistä, joita kaupan keskusliike järjesti työntekijöille. Niissä treenattiin jaksamisen äärirajoille asti.

"Lisäksi hän kerran soitti ja varoitti, että minulta saattaa mennä työpaikka, sillä minua vainotaan", Sari kertoo.

Se syksy oli vaikea. Sari joutui onkimaan tietoa, sillä sairaalassa puhuttiin "tavallisesta tapauksesta" eikä lääkärien puhe avautunut. Eerolla oli lopulta pari muutaman viikon sairaalajaksoa.

"Välillä Eero soitti ahdistuneena", Sari sanoo.

Esimerkiksi kerran parturikäynnin jälkeen, kun oli varma, että hänen päänahkaansa oli pantu mikrosiru.

Televisiota tai tietokonetta Eerolla ei ole. Sisko arvelee hänen vieroksuvan hälyä.

Samalla paikkakunnalla asuva ystävä ryhtyi Eeron tukihenkilöksi. Yksin Eero ei olisi selvinnyt, vaikkei hän ole koskaan vastustanut sairaalaan lähtöä. Sairastumisen jälkeen Sari alkoi kutsua veljeään enemmän kylään viikonlopuiksi, ja vierailut alkoivat sujua. Aluksi veli tuntui kummalta ja tassutteli öisin asunnossa.

"Eero on luonteeltaan kiltti ja rauhallinen ja on aina ottanut lääkkeensä. Kun lääkitys on tasapainossa, arki sujuu."

Se Saria surettaa, että entistä Eeroa ei enää ole. Veli ei enää naura samalla tavalla kuin ennen. Aikaisemmin hän tiesi asiat paremmin kuin muut ja toi mielipiteensä kärkkäästi esiin.

"En arvannut, että vielä kaipaisin Eeron kaikkitietäviä kommentteja."

Eero Kaitera

Eero Kaitera muistaa vuoden 2008 psykoosipäivän. Naapuri sanoi soittaneensa hänen siskolleen. Sitten joku vei hänet sairaalaan.

"Suljetulla osastolla ei ollut mitään ulkoisia ärsykkeitä, kännykkäkin otettiin pois. Se tuntui turvalliselta paikalta, jossa oli koko ajan mahdollisuus puhua jollekin."

Hän oli enemmän ahdistunut ja vihainen kuin peloissaan.

"Aloin väitellä äänien kanssa. Olin varma, että naapurissani on joku tilaisuus, ja yritin päästä sinne."

Eero ymmärsi heti alussa, että lääkitys auttaa häntä. Hän asuu yksin ja koki olonsa vähän väliä epävarmaksi, kun ei oikein tiennyt, mikä on totta ja mikä ei. Hän nukkuikin huonosti. Ensimmäinen kotiutus sairaalasta epäonnistui, sillä turvattomuus ja ahdistus palasivat heti kotona.

Onneksi tukiryhmään kuuluva ystävä ja sisko ovat aina langan päässä. Lisäksi Eero käy sairaalassa hoitopalavereissa noin kerran kuussa.

Nyt Eero on ollut pari kuukautta työttömänä, muttei ole ollenkaan huolissaan siitä, etteikö jotain pian löydy. Hän työskenteli vielä kesällä muistihäiriöisten hoivakodissa talonmiehenä.

"Olin viimeksi työttömänä 1995, kun olin juuri valmistunut Helsingin yliopistosta biologiksi hyvin paperein. Silloin työttömyys otti päähän joka aamu."

Pian Eero sai väitöskirjatutkijan paikan laboratoriosta. Samaan aikaan hän teki vuoroja kauppa-apulaisena. Työpäivät venyivät ja laboratoriotyö vaati tarkkuutta.

"Minusta alkoi tuntua, ettei keskittymiskykyni riittänyt."

Lopulta hän reilu vuosi työn alkamisesta jätti laboratoriotyön ja jatkoi työtään elintarvikekaupassa.

"Saattaa olla, että burn out ennakoi sairastumistani, en tiedä", Eero sanoo.

Joskus 2000-luvun puolivälin jälkeen Eeron polvi alkoi reistailla.

"Olin ahdistunut, kun en pystynyt liikkumaan."

Eero alkoi juoda ahdistukseensa – viinipullon tai kaksi päivässä. Siskonsa kehotuksesta hän kuitenkin lopetti alkoholinkäytön lähes kokonaan.

"Systeri ja hänen perheensä on ollut tärkein tukeni koko ajan. Lisäksi minulla on hyvä itsekuri."

Sopivan lääkityksen löytäminen vei Eerolta noin vuoden. Monissa psyykelääkkeissä on voimakkaita sivuvaikutuksia. Yksi esimerkiksi pissatti koko ajan. Nykyinen lisää turhan paljon syljeneritystä.

Tällä hetkellä Eeron arki sujuu. Hän on kouluttautunut siivoojaksi oppisopimuskoulutuksella. Lisäksi hän ulkoilee, ui ja lukee paljon.

"Olen lukioajoista asti kerännyt kaunokirjallisuutta. Minulla on 2 000 kirjaa."

Sairaus ei ole hävinnyt, mutta pysyy taustalla.

"Kuulen jatkuvasti puhetta, mutta en erota sanoja."

Eero tietää, että tilanne voi taas jossakin vaiheessa huonontua. Hän puhuu puhelimessa siskonsa kanssa viikoittain.

"Sari huomaa heti, jos äänensävyni on kireä ja puhun tavallista nopeammin."

Eero on hyväksynyt tilanteensa eikä esimerkiksi haikaile akateemisen uransa perään.

"Se ei ollut minua varten. Voimavarani eivät riittäneet."

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi