Yhden koiran elämä

Walesinterrieri Terra on ollut Malmbergien perheessä lapsenvahti, leikkikaveri ja lenkkiseuralainen. Mutta onko tämä koiran viimeinen syksy? Terra täyttää ylihuomenna 17.

Tämä on ehkä Terran viimeinen ulkoilu, ajattelen, kun nostan vanhan walesinterrierimme pihalle tarpeilleen.

Kymmenvuotias naapurinpoika seuraa vakavana, kun vanha koira lysähtää nurmikolle. Sen jalat eivät kanna.

On elokuun alku.

Terra on sairastanut eikä ole jaksanut nousta pariin päivään. Se ei ole syönyt eikä juonut, mutta on tuntunut nauttivan, kun sitä on pidetty sylissä ja silitetty.

Omat lapseni ja kaksi heidän kaveriaan katselevat sylissäni retkottavaa eläintä. Kerron heille, ettei Terra ehkä enää nouse tästä. Silittelen ja harjaan sen harmaantunutta turkkia pitkään. Lapset eivät sano mitään. Niin lapset tekevät.

Terran kesä on kulunut hissukseen. Se ei ole enää nähnyt eikä kuullut, ja on liikkunutkin jo aika kankeasti. Päivät ovat menneet nukkuen. Pissoja ja kakkoja on alkanut tulla sisällekin.

Meillä on ollut pitkä elämä yhdessä, ajattelen.

Koirat eivät tavallisesti elä viittätoista vuotta pitempään. Terra täyttää pian 17. Sen suvussa on moni elänyt 16-vuotiaaksi, sen isä 18-vuotiaaksi. Onkohan tullut Terran aika?

Soitan eläinlääkärille. Hän neuvoo meitä valmistautumaan koiran kuolemaan ja kehottaa tulemaan aamulla piikille.

Illasta tulee surkea. Lapset panevat peiton Terran päälle ja sanovat sille hyvää yötä. Eläinlääkäri arveli, että eläin saattaa palella.

Noin 17 vuotta sitten seitsenvuotias tyttö oli hartaasti pyytänyt koiraa vuoden verran. Hän kävi kaverinsa kanssa kävelyttämässä lelukoiraa.

Sitten yhtenä päivänä pihan lumen yli kulkivat lapsen jalanjälkien vieressä pienet tassunjäljet.

Perheeseen oli tullut tyttökoira. Terra.

Näin minulle on kerrottu, sillä minä tulin perheeseen, kun koira oli alle vuoden.

Terran kanssa piti räyhätä: tapella pallosta, kepistä tai köydenpätkästä. Leikkiessä se murisi ja näytti hampaitaan, minä irvistin takaisin.

Terra ei pelännyt paukkuja, ukkosta tai edes katuporaa. Imurin se yritti selättää kerta toisensa jälkeen. Metsässä se ryntäsi jäniksen tai oravan perään.

Terra oppi nopeasti tuntemaan paljon ihmisiä. Tädin, jonka luona sai maalla makkaraa, sedän, joka osti sille aina oman jäätelön, naapurintytön, joka kävelytti sitä päivisin ja mummun, jonka Terra huijasi lenkille monta kertaa illassa.

Terra sai kuuden vuoden ajan olla perheen vauva, sitten tuli ihmisvauva.

Terrasta tuli lastensuojeluviranomainen. Aluksi se haukkui huolestuneena jokaista vauvan inahdusta. Päivisin se oli loistava itkuhälytin ja porrasvahti. Se tarrasi kevyesti lapsen paitaan, kun lapsi konttasi rappusia kohti.

Pikkuhiljaa Terra jäi taustalle. Se myös vanheni.

Mutta herkkupaloja se jaksoi aina kärttää. Kun lapset olivat pieniä, se parkkeerasi itsensä syöttötuolin alle, sillä lapsen kädestä putosi usein pala leipää, kinkkua tai lihapullaa. Välillä sai napatuksi kädestäkin.

Terrasta tuli osa lastenhoitokaaosta: Kerran syöttötuolista putosi sen niskaan ripulikakka. Se syöksähti olohuoneeseen ja ravisteli turkkinsa kuivaksi.

Nuoremmille lapsille Terrasta tuli itsestäänselvyys, eräänlainen karvainen huonekalu. Varsinkin kun se lähinnä loikoili.

Perheen vanhin poika vei Terraa ulos iltapäivisin. Kerran kuulin, kun lapsi jutteli koiralle. Poika lupasi kävellä tällä kertaa pidemmän lenkin ja antaa sille sen jälkeen juustonpalan.

Myös nuorimmainen sai Terrasta leikkikaverin. Terra seurasi tyynenä hämähäkkimieheksi pukeutunutta poikaa ja oli itse välillä Batman tai joku muu seikkailukaveri.

Koira ei koskaan sanonut vastaan, vaikka viitta sen selässä ei sen mielestä olisi kuulunut sinne. Lapset kyllä oppivat nopeasti, ettei eläintä vedetä korvasta tai hännästä. Terran tarvitsi vain näyttää hampaitaan.

Kyllä koirasta riideltiinkin. Kuka sen nyt vie ulos, kun minä en jaksa tai ehdi, ja sataakin kaatamalla? Ehdin monesti ajatella, että tuokin tuossa vielä.

Mutta sunnuntaiaamuisin on ollut syy karata metsään: olen istahtanut kivelle ja antanut Terran vapaana nuuhkia ympärilleen. Vapaana pellolla kirmaava koira antaa itsellekin kummallisen vapauden tunteen.

Ne lenkit on nyt juostu.

Se seitsenvuotias pikkutyttökin, joka Terran alun perin halusi, kasvoi aikuiseksi ja muutti jo ajat sitten omilleen.

Tänä elokuisena yönä hän tulee vielä hyvästelemään Terran. Hän muistelee, missä kaikkialla onkaan Terran kanssa oltu. Kaikki paikat oli käyty nuuskimassa.

Nyt sen käpäläkään ei liiku. Se hengittää epätasaisesti, mutta kipuja ei näytä olevan.

Pitää aamulla hakea lähikaupasta sopivankokoinen pahvilaatikko.

Aamulla Terra kuitenkin nousee jaloilleen. Se on potkinut peiton pois.

Se kävelee itse pihalle tarpeilleen, kun sille avataan ovi. Se juo.

Menee muutama päivä, ja Terra alkaa taas syödä. Kuullaan haukku, kun se haluaa ulos.

Ja vielä se hypähtää coolisti sohvalle.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi