Älä ikinä muutu,  Cella

Kallion Fleminginkadulla sijaitseva 41-vuotias Cella on Suomen harvalukuisten kortteliravintoloiden valioyksilö.

Etuosan olutpuolella soi musiikki, isoista televisioista voi seurata urheilua. Cellassa on hyvä olutvalikoima, amerikkalaista hedelmäistä huippuolutta Sierra Nevadaa löytyy jopa hanasta.

Takaa löytyy kodikas ruokailuosasto, jossa – luojan kiitos – ei soi musiikki.

Katto on musta, tunnelma kuin köyhtyneen venäläisen aristokraatin kodista. Keittiöstä tupruttaa ruoanteon katkuja aivan kuin Prahan oluttuvissa.

Täällä ei hienostella. Ei pidä hämmästyä, jos tarjoilija sanoo ”kossua vai” jo ennen kuin olet aukaissut suusi, tai jos löydät seinältä ruokaa muistuttavia tahroja.

Kävin Cellassa ensimmäistä kertaa 30 vuotta sitten, eikä se ole sanottavammin niistä ajoista muuttunut. Mitä nyt omistaja on vaihtanut muutamien iki-ihanien taulujen paikkaa ja tuonut seinille huoneeseen kehnosti sopivan kopion Vincent van Goghin maalaustaiteesta.

Erikoisen huumorintajun omaava kokki Ilkka Lehto sen sijaan jatkaa asiakkaiden hauskuuttamista ja kummastuttamista. Viime viikolla hän teki sen taas: asiakkaalta oli jäänyt jäätelöä syömättä, ja eikös kokki mene ja syötä hänelle loput kuin pienelle lapselle ikään.

Mikäs kokin on vitsaillessa, sillä Cellan annokset ovat edelleen kursailemattomia ja makoisia, sellaisia paranneltuja versioita nyttemmin kebabpitserioiksi muuttuneiden Kallion entisaikojen baarien tarjonnasta.

Surku vain, ettei ravintolasta saa enää juustokuorrutettuja tuhteja kanavoileipiä. Kalavalikoima onneksi on edelleen edustava.

Ennen testikertoja minulla oli vierähtänyt vuosi Cellassa ruokailusta, joten vähän jännitti, mitä tuleman piti.

Ensimmäiseksi maistoin lohikeittoa (10,20 e). Se oli edelleen tuhtia, kalaista ja kermaista. Metsästäjänleikkeen (16,60 e) päällä oli varmaankin kolme desiä paksua metsäsienikastiketta, jossa sienet maistuivat kuin vastapoimituilta. Leikkeleessä oli mureaa porsasta, ja leivitys oli rapea ainakin niiltä osin, mitä siitä huomasi kastikkeen alta. Perunamuusissa oli juuri sopivasti voita, eikä sitä ollut veivattu liian tasaiseksi.

Lähes kaikissa annoksissa on mukana porkkanapyörylöitä, parsakaalia, grillattua kesäkurpitsaa, suolakurkkuja ja tomaattia. Hyvä, että on vihanneksia, mutta kyllä porkkanoiden ja parsakaalin tilalle voisi keksiä välillä jotain muuta.

Saman vihannessatsin sai myös Sturenskan Roqford -lammasmurekepihvien kanssa (13,20 e). Homejuusto sopi oikein hyvin lempeältä lampaanlihalta maistuvan pehmeän murekkeen kanssa.

Seuraavalla kerralla aloitimme blineistä (siianmädillä 8,20 e, isompi 13,10 e), jotka maistuivat vahvasti tattarille ja olivat hyvin rapeiksi paistettuja.

Siianmäti maistui tuoreelta. Smetanaa, suolakurkkuja ja lempeää sipulia oli aseteltu lautaselle isot kasat, kuten myös savuporoa ja metsäsienisalaattia poroblinissä (8,30 e alkupalana, isompi 13,20 e).

”Miksi menisi minnekään muualle syömään blinejä, jos näin isoja ja hyviä saa täältä tähän hintaan”, totesi vieraani.

Hyväntuulisuutemme vain koheni pääruuista. Vieraani häränrinta (13,50 e) oli juuresmausteliemessä kesytetty todella mu-reaksi, tuoreeltaan raastetut piparjuurihiutaleet sopivat annokseen täydellisesti. Tummaa viinikastiketta olisi voinut olla enemmän.

Minun pehmeät maksapihvini (12,90 e) olivat todella tuoreen makuisia, pihvi oli hiukan sisältä punakka eli paisto oli onnistunut aivan nappiin. Päällä oli mahtava määrä tummaa kermakastiketta, joka oli rumaa, mutta hyvää.

Cellan ruoka on roisia eikä aina niin kaunista, mutta kaikki raaka-aineiden maut saapuvat keittiöstä täyteläisinä pöytään saakka eivätkä jää keittiöön, kuten aina silloin tällöin käy keskustan piperrysravintoloissa liiallisen prosessoinnin jälkeen.

Tätä tulee harvoin ravintoloista sanottua: Cella, älä ikinä muutu.

Teemu Luukka

Cella (Fleminginkatu 15), puh: 09 768 430.

ma–pe 15–02, la–su 12–02, keittiö suljetaan kello 21.45

www.kantri.fi/cella

Muualla HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi