Asevelvollisuus vai palkka-armeija?

Jonkun psykologisen teorian mukaan se, että ihminen laitetaan tekemään jotain, sitouttaa tekemisen kohteeseen myös moraalisesti. Jos teemme jotain, vaikka pakosta, alamme myös uskoa tekemiseemme, ja pian olemmekin valmiit kohottamaan sen yleiseksi normiksi.

Jos teoria pitää paikkansa, minut on poikkeuksellisen tehokkaasti sitoutettu kannattamaan yleistä asevelvollisuutta. Siitäkin huolimatta, että käytyäni armeijan pidemmän kaavan mukaan tuumasin vastaylennettynä vänrikkinä, että ei, hommassa ei ollut mitään järkeä. Ja käytyäni kertaamassa, saatoin todeta tismalleen saman yhtä sotilasarvoa ylemmältä tasanteelta (vain kolme pykälää Timo T.A. Mikkosen perässä): ei, ei ollut järkeä. Mutta minut on sitoutettu. Ehkä siksi olen taipuvainen vastustamaan ajatusta palkka-armeijasta. Toinen mahdollinen syy on se, että palkka-armeija on huono ajatus. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Miksi kävin armeijan? Erilaiset edistykselliset kaverini ovat aika ajoin tölvineet huimaa sotilaallista uraani. Olen puolustautunut sillä, että en ole keksinyt asevelvollisuudelle vaihtoehtoja. Ja mennessäni inttiin 1987, oli vielä Neuvostoliitto, Neuvostoliitto ja Neuvostoliitto. Ja valtiona se oli tyly, tyly ja tyly.

Mutta myönnetään, oli siinä muutakin. Vaarini, majuri evp., joka oli lapsuuteni läheisimpiä ihmisiä, meni alokkaaksi 1938 ja palasi siviiliin Lapin sodan päätyttyä 1945. Kun menin rukkiin, hän osti kellon, ja isä vei syömään Parilla Espanjolaan. Silloisessa 19-vuotiaassa mielessäni tällaisilla asioilla oli merkitystä. Vaikka ainoa asia, josta olin armeijassa innoissani, olikin asemani viihdytysjoukoissa.

Intissä oli helppoa eläytyä tuntemattoman sotilaan tunnelmiin. Kalsareissanikin komeili vuosiluku 1942. Elettiin kuin isät ennen. Ja on mahdollista, että tämä oli koko koulutuksen tärkein tavoite, tärkeämpi kuin opetetut tekniset taidot, tai huolella harjoitettu kyky ryömiä kanervikossa. Ajatus oli, että koulutettavissa pitää viritellä maanpuolustustahtoa – hienoihin aseisiin kun ei ole varaa ja väkeä on vähän – ja se virittyy parhaiten eläytymällä edeltävien polvien kokemuksiin.

Vaikka ajatuksessa on oma logiikkansa, vastustan moista piilo-opetussuunnitelmaa. Jos oikeasti tulisi tilanne, jossa opetettuja taitoja tarvittaisiin, kyllä sen motivaationkin pitäisi kummuta kyseisestä tilanteesta, eikä kumpujen yöstä. Parasta maanpuolustustahdon kasvatusta sitä paitsi perinteisesti on hyvä yhteiskuntapolitiikka. Köyhemmälläkin pitää olla jotain mitä puolustaa. Vuonna 1937 aloittaneen ensimmäisen punamultahallituksen toimeenpanemat sosiaaliset reformit takasivat talvisodan ihmeen, ei suojeluskunnissa harjoitetu poliittisesti motivoitunut äksiisi. Sillä ei koko kansaa olisi aseisiin saatu.

Vuonna 1939 koko kansan aseistaminen oli mielekästä, ja tuloksekastakin. Tässä ollaan. Mutta onko se enää? Se ainakin on mieletöntä, että jokaisen polven pitää vuorollaan suorittaa asepalvelus kunnioituksesta veteraaneja kohtaan. Talvisotaa ei voi voittaa jälkikäteen. Nykyisten ratkaisujen pitää perustua nykyisiin tarpeisiin. Vuonna 1939 ajateltiin tässä suhteessa ihan samalla tavalla.

On omalla tavallaan perusteltua esittää, että piilo-opetussuunnitelmalla ja yleisillä armeijamaisilla järjettömyyksillä raskautettu asevelvollisuus pitäisi lakkauttaa ja siirtyä palkka-armeijaan. Ajatuksen puolesta puhuu se, että sodankäynti on yhä teknisempää, ja konfliktit muistuttavat yhä harvemmin asevelvollisuusarmeijan leipälajia, laajaa rintamasotaa. Isot joukot ovat liian helppo maali siisteistä nojatuoleista käsin ohjatuille ohjuksille.

Sitten pari vastaväitettä. Suomen ainoa turvallisuusuhka on Venäjä. Perinteinen puolustusdoktriini on lähtenyt siitä, että pidetään tarpeeksi isoa reserviä, tietävätpähän rajan takana että tästä luonnonvarattomasta lämpäreestä joutuu maksamaan aika paljon. Ei siinä natojäsenyyskään auttaisi. Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Henry Kissinger totesi taannoin, Neuvostoliiton Pohjoismaihin kohdistamaan uhkaan viitaten, että USA ei lähde kolmanteen maailmansotaan Norjan takia. Eikä lähtisi Suomenkaan.

Yhtä lailla voimme toki ajatella, että Venäjän uhka ei ole kovin relevantti. Mene tiedä. Sen nykyinen hallinto ei nauti laajaa kansalaisluottamusta Vaalimaasta länteen. Mutta luulisi, että jos Venäjä valloitussotien tielle lähtisi, se aloittaisi entisistä Neuvostoliiton alueista, ei Euroopan pohjoisesta umpisuolesta, jossa asuu jukureita. Kiire tulee vasta, jos Venäjä valloittaa Viron.

Parempi argumentti palkka-armeijaa vastaan on peräisin entiseltä presidentiltämme Mauno Koivistolta. Kysyttäessä ammattiarmeijasta Koivisto totesi, että hänen mielestään olisi kammottava ajatus, jos tässä maassa aseita kantaisivat vain ne, jotka niitä haluavat kantaa.

Auttakaa, hyvät ihmiset. Keksikää vastaväite, joka kumoaa Koiviston lausunnon. Itse en siihen ole pystynyt. Siksi kannatan toistaiseksi asevelvollisuutta, tosin eri tavalla toteutettuna kuin nykyinen, ja kohdennettuna siten, että vapaa-ehtoisuus painottuu pakollisuuden kustannuksella, ja vieläpä siten, että järjestelmä kohtelee sukupuolia nykyistä tasa-arvoisemmin. Nykyisissä olosuhteissa ja nykyisillä kustannuksilla riittää, että vain osa porukasta käy intin.

Suuria muutoksia ei tarvita, mutta voidakseni kannattaa asevelvollisuusjärjestelmää, sitä pitäisi kyllä viilata. Vapautuksia pitäisi myöntää avokätisemmin, ja lopettaa sivareiden rankaiseminen ylipitkillä palvelusajoilla, samoin kuin totaalikieltäytyjien vankilarangaistukset. Ja moraalinen vouhotus asian ympärillä. Armeijaa ei tarvita siihen, että veteraaneille tulee hyvä mieli, vaan siihen, että täällä on turvallista.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi