Eläköön kaupan vapaus

Palasin reissusta sunnuntaina. Sohva veti puoleensa enemmän kuin lähin pizzeria, eikä kotona ollut ruokaa. Mutta kas, lähikauppa olikin auki. Kätevää.

Nappasin kaupasta hedelmäpussillisen purtavaa ja linnoittauduin sohvalle vaihtelemaan kanavia samalla kun lapioin puolivalmista pöperöä piiloon.

Kauppojen aukiolon vapauduttua minulla on nyt tämä mahdollisuus pysyvästi. Eikä vain tämä: kuluttajana voi jatkossa toteuttaa itseäni vapaasti, ja shoppailla myös sunnuntait, ja ostaa ihan mitä tahansa. Ja tavarastahan meidän kodissa on huutava pula.

Kauppojen aukiolosta on keskusteltu juuri kaltaisteni liberaalien kaupunkilaisten ja jonkinlaisen puoliuskonnollisen konservatismin välisellä jänteellä. On ihan perusteltuakin kysyä, miksi kolme-neljäkymppisen maallistuneen ihmisen pitäisi pyhittää lepopäivänsä. Joka niin haluaa tehdä, tehköön, muut voivat täydentää kotiensa elektroniikkavarastoa ja nauttia tuoreesta korianterista myös seitsemäntenä päivänä, jolloin Herra lepäsi.

Ja ihan perustellusti kristitty ihminen voi kysyä, pitääkö mammonalle omistaa se viimeinenkin päivä. Monille lepo ei merkitse vain yksilön, vaan myös yhteisön lepoa, jolloin tavataan läheisiä, ollaan yhdessä tai ulkoillaan.

Nykyisessä modernissa kontekstissa yksilön vapaudet voittavat yhteisölliset pakot. Siksi meillä on nyt seitsemäs ostospäivä. Mutta keskustelu olisi pitänyt käydä aivan toisessa rekisterissä.

Kauppojen aukioloaikojen vapauttamisen taustalla vaikuttavat näet ihan muut tekijät. Laki säädettiin keskusliikkeiden aloitteesta, ammattiliiton suostumuksella. Kaupan työntekijöitä ymmärrän oikein hyvin. Pienipalkkaisella alalla kaksinkertaiset sunnuntailisät ovat hyvin tervetulleita ja pyhätyövuorot käyvät kaupaksi oikein hyvin.

Ruokakauppiaalle sunnuntainen aukiolo taas on kannattamatonta samasta syystä: ruokaa ei voi myydä sellaiseen hintaan, että työntekijöille kannattaisi maksaa kaksinkertaista palkkaa.

Herääkin kysymys: minkä ihmeen takia juurit kaupat sitten ovat ajaneet aukioloaikojen vapauttamista niin kiivaasti?

Taustalla vaikuttavat isot keskusliikkeet. Vapaat aukioloajat auttavat niitä – jo valmiiksi hyvin epätasaisessa – kilpailussa pieniä itsenäisiä kauppoja, kioskeja ja huoltoasemia vastaan. Yksityinen pikkukauppias ei kerta kaikkiaan voi pitää putiikkiaan auki 24/7. Marketit voivat.

Toinen, ja ehkä tärkeämpi syy liittyy muuhun kuin ruokaan. Citymarketit ja jättiprismat myyvät myös vaatteita, elektroniikkaa, ulkogrillejä, kalavehkeitä ja leluja, melkein mitä vain. Juuri iso koko tarjoaa kilpailuedun suhteessa erikoisliikkeisiin ja pikkukauppiaisiin.

Sunnuntaisin ei tarvita hyllyntäyttäjiä, tilaajia ja järjestelijöitä, muutama kassa riittää. Isoa kauppaa voi pitää auki vähäisin voimin, jos perustyö tehdään arkena. Kauppiaskin voi auttaa vanhaa äitiään tapetoinnissa, kohentaa golftasoitustaan tai käydä mökillä.

Pienemmät kaupat ja erikoisliikkeet taas pyörivät jo valmiiksi niin pienellä henkilökunnalla, että vähentää ei voi. Uusi laki on tulonsiirtoa pikkukauppiailta keskusliikkeille.

Pikkukauppiaiden uusia mahdollisuuksia on hehkutettu silläkin, että jatkossa he saavat päättää aukioloajoista itse. Penan pultti ja mutteri oy voi toki nauttia uusista vapauksista, ja Pena voi halutessaan istua tiskin takana myös yöt ja viikonloput, mutta ruokakauppaan nämä vapaudet eivät juuri ulotu.

S-ryhmä toimii konsernina, kaupoista vastaavat palkatut myymälänhoitajat. Kesko taas koostuu näennäisen itsenäisistä kauppiaista, joiden vapaus rajoittuu yrittäjän riskin kantamiseen ja tuotteiden sijoitteluun – pienen osan valikoimistakin saa päättää itse. Mutta joka ikisen, pienimmäkin K-kaupan aukioloajat päätetään pääkonttorissa, tyyliin ota tai jätä.

No, sainpahan kuitenkin ruokaa sunnuntai-illaksi. Lähin vanhan lain mukaan auki ollut Alepa olisi ollut 200 metriä kauempana. Ja oli ikävä tuuli.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi