Jäähyväiset ehdokkuudelle

Sisäpuolelta katsottuna vaalit ovat samanaikaisesti hauska ja surrealistinen kokemus: yhtäkkiä sitä vain huomaa tempautuneensa jonkinlaisen omalaatuisen pyörteen kyytiin, jossa lähetellään käsittämättömiä määriä viestejä, juostaan sinne tänne, tehdään mainoksia, järjestetään tilaisuuksia, osallistutaan paneeleihin, ajetaan yhtäkkiä Säkylän torille vastaamaan Satakunnan Kansan esittämiin kysymyksiin ja matkalla huolehditaan vaalilehden taitosta, tukiryhmän tunnelmista ja siitä, onko seuraavan sunnuntain tilaisuuden pitopaikaksi aiottu kahvila todella auki.

Ehkä paras nimitys kokemukselle olisi todellisuuskupla. Ehdokkaat, tukiryhmäläiset ja puoluekoneistot muodostavat pariksi kuukaudeksi oman pienoismaailmansa, jossa asiat määrittyvät vaalien asettamasta tirkistysaukosta käsin.

Vaalityö, erilaiset tilaisuudet, kokoukset ja nettiviestintä nielaisevat mukaansa, mieli täyttyy tämän rinnakkaismaailman arjesta, kun pitäisi kaiken muun ohella viimeistellä omia vaaliteemoja, pitää blogia ja käydä Hämäläisen Unskin Perässähiihtäjässä kommentoimassa päivän keskustelua. Ja jakaa lappuja.

Vaalikentillä tapaa hyvin, hyvin erilaisia ihmisiä ja he ovat tilanteeseen nähden yllättävän ystävällisiä. Suurimmatkaan vastustajat eivät yritä syöttää vaalilehteä jakelijalleen. Jotkut sanovat kohteliaasti kiitos ei, mutta monille viesti myös kelpaa. Ja hyvä katupalaute on paras kannustin. (Aina esitteitä ja lehtiä jakaessani uhraan muuten muutaman ihailevan ajatuksen Ben Zyskowiczille. Olen nähnyt miehen vauhdissa. Kun Zyskowicz ilmestyy paikalle, aukiolla tai kadulla seisoo vajaassa minuutissa 50 hämmentyneen näköistä ihmistä esite kädessä tai lappu suussa.)

Eri puolueidenkin ehdokkaiden kesken vallitsee mielenkiintoinen yhteishenki. Mielipide-erot eivät ole kovin suuria, eteenkään eurovaaleissa, mutta henki ei johdu siitä. Kohtalotoveruus yhdistää, sillä kokemus on kaikille sama, vaikka oltaisiinkin eri mieltä Lissabonin sopimuksesta, Nato-jäsenyydestä tai kemikaalidirektiivistä.

Puolueiden välinen taistelu ei näkynyt katutasolla. Etenkin kun kaikilla puolueilla oli yhteinen vihollinen, nukkuvien puolue. Välillä tuntui, että olimme enemmän katujen lähettiläitä kaupittelemassa EU:n ideaa, kuin kilpailevia ehdokkaita taistelemassa voitosta.

Eurovaalit ovat oudolla tavalla epäpoliittiset vaalit. Puolueiden välillä on toki aitoja eroja ja linjat poikkesivat toisistaan, mutta teemat eivät oikein nousseet vaalien aikana esiin.

Lisäksi EU:sta puuttuu hallituksen ja opposition vastakkainasettelu, joten media ei oikein osannut eikä voinut tarttua sisältöihin. Ne jäivät epäselviksi kaikille. Poliittinen journalismi perustuu vastakkainasetteluille: kun haastetaan, kun kiistellään, syntyy jotain josta kertoa.

Vastakkainasetteluiden korostuminen on suomalainen erityispiirre, joka muuten ei johdu kansanluonteesta tai vastaavasta, vaan kotoisen median rakenteesta. Meillä on kolme kansallista tv-yhtiötä, joiden anti on suunnattu kaikille. Paperilehdistön kenttä on pirstoutunut, lähinnä jakelukustannuksista johtuen, joukoksi paikallisia monopoleja. Puolueiden omia lehtiä lukuun ottamatta kaikki tiedotusvälineet ovat sellaisia, jotka tavoittelevat koko yleisöä tietyn segmentin sijasta.

Viestimillä ei siis ole omaa poliittista linjaa, jonka menestystä ne saattaisivat seurata EU:ssa.

Yleislehdille politiikka avautuu kiistoina, joissa ne omaksuvat selostajan roolin. EU-vaaleilla ei ole näin ollen oikein mitään tarjottavaa journalisteille, ellei sitten tiettyä EU:n puolesta ja sitä vastaan –asetelmaa lasketa.

Perussuomalaisten selkeä ”ei EU:lle” tuotti vaalien ehkä ainoan vastakkainasettelun, ja sen vuoksi myös vaalivoiton Timo Soinille, vaikka jäsenyysneuvottelut käytiinkin jo 1990-luvun alussa. Soinin voiton varjoon jäi toinen, polttavampi kysymys: kuinka alhaiseksi äänestysprosentti olisi jäänytkään, jos perussuomalaiset eivät olisi saaneet edes osaa lähiöiden väestä liikkeelle?

Jos vain kaksi viidestä käy äänestämässä, ja heistäkin monet protestiksi, onko meillä enää perusteita kuulua koko unioniin? Ehkä pitäisi löytää tapoja kiinnostua itse sisällöistä. Samalla tosin huomaan pohtivani, että nyt voisi pariksi viikoksi liittyä itsekin tuohon nukkuvien puolueeseen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi