Pidetään mummoista huolta, ja vaareistakin

Vanhaksi tuleminen ei sinällään ole kovin mukavaa. Fysiikka prakaa, aistit heikkenevät, muisti alkaa pätkiä ja elämä ajautuu yhä kapeammalle kehälle.

Näin käy kaikille, jos elää pitkään ja pysyy terveenä. Yhteiskunnan tehtävänä on huolehtia siitä, että tämä prosessi on mahdollisimman arvokas.

Rapistuvassakin ruumissa asuu ihminen. Tosin jokainen vanhenevaa omaistaan saattanut tietää, että arvokkuuden kanssa on vähän niin ja näin. Saattohoito on usein turhankin aktiivista ja alkaa liian aikaisin.

Viime viikon julkisen keskustelun seurauksena asian tietävät muutkin: vanhusten hoito on parhaimmillaankin persoonatonta, pahimmillaan ihmisarvoa loukkaavaa. Jos yhteiskunnan sivistystasoa mitataan sillä, miten vanhuksista pidetään huolta, olemme barbaria.

Tilanteeseen on useita syitä. Medikalisoituneessa yhteiskunnassa vanhuuteen suhtaudutaan sairautena, jota yritetään lääkitä kuntoon, vaikka ainoa hoito tuohon vaivaan olisi jonkinlainen kampi, josta voisi vääntää aikaa taaksepäin.

On puhuttu myös siitä, että hoitajien koulutuksessa on puutteita. Siitä en tiedä, mutta puutteita on ainakin sen määrässä. Riittävästi resurssoitu henkilökunta näkee ympärillään enemmän ihmisiä kuin ylityöllistetyt puurtajat.

Ennen kaikkea vanhukset ovat kuitenkin kahden, 90-luvulla alkaneen yhteiskunnallisen prosessin uhreja.

Lama toi keskuuteemme priorisointikeskustelut. Talouden supistuessa päätettiin keskittyä nuoriin ja terveisiin vanhojen ja sairaiden kustannuksella. Lamaa torjuttiin hoitamalla taloutta ja laiminlyömällä ihmisiä.

Pahimmiksi väliinputoajiksi jäivät mielenterveyspotilaat ja vanhukset, joskin myös päiväkotilapsia ja koululaisia muistettiin kurittaa isommilla ryhmillä ja huonommilla resursseilla. Nämä leikkaukset jäivät voimaan myös laman jälkeen.

Toinen suuren laman seuraus on pienten kuntien tyhjeneminen työikäisestä väestöstä. Lamaa hoidettiin kasvukeskuspolitiikalla, taantuvat tuppukylät saivat kuihtua rauhassa. Nykyisin näissä kylissä asuu juuri vanhuksia, veronmaksajista taas on huutava pula.

Mielettöminkään kuntafuusio ei auta, jos sadan kilometrin säteellä on tarjolla vain rapistuvia rintamamiestaloja vanhenevine asukkaineen, mutta ei työtä, tuotantoa eikä taloutta. Viimeisten vuosien arvokkuuden asteen saattaakin ratkaista se, minkä kunnan letkuista saa ravintonsa. Jotenkin tuntuu, että ainoa järkevä tapa ratkaista vanhustenhoidon ongelmat olisi se, että kustannukset otettaisiin kunnilta valtiolle – siten, että raha kyllä kerättäisiin kunnilta, mutta suhteessa väkilukuun tai resursseihin, ei mummopitoisuuteen, niin kuin nykyisin.

Kustannusten siirtymisen kunnilta valtiolle pitäisi perustua ikärajaan. Jos se perustuisi diagnoosiin, vanhusten lukumäärä räjähtäisi käsiin kuntien löydettyä houkuttelevan tavan säästää.

Pienten kuntien kroonikko-osastoilla makaa meidän vanhempiamme ja isovanhempiamme. Niitä, joiden lapset ovat muuttaneet kasvukeskuksiin, ja maksavat niihin myös veronsa.

Onko mitään järkeä vaatia harvoja Tuupovaaran työssäkäyviä maksamaan helsinkiläisten opettajien, arkkitehtien, tilintarkastajien tai juristien vanhempien viimeisten vuosien hoidosta?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi