Sota ja syyllisyys

Oikeusministeriön selvitys sotasyyllisyysoikeudenkäyntien tuomioista valmistuu pian. On aikakin, tuomioista on kulunut yli 60 vuotta.

Itse case on aika selvä: sodan voittajan painostuksesta joukko hävinneen osapuolen syyttömiä valtiomiehiä tuomittiin eripituisiin rangaistuksiin, koska Neuvostoliito halusi voittaa sodan myös moraalisesti. Tuomiot julistettiin vastoin oikeusperiaatteita, taannehtivasti säädetyn lain nojalla. Sotasyylliset tuomittiin siis sellaisen lain rikkomisesta, jota ei ”teon” hetkellä ollut olemassakaan.

Tuomiot joutaisi purkaa. Asia ei sinällään muuksi muuttuisi, mutta ehkä myös virallisen tahon on syytä todeta, että tuomiot olivat oikeusjärjestelmämme vastaisia, ne syntyivät ulkopoliittisesta painostuksesta ja olivat perusteettomia. Outoa, että tälle tielle ei lähdetty jo 1990-luvulla, kun se ensimmäistä kertaa tuli poliittisesti mahdolliseksi.

Tuomioiden mahdollinen purku on kuitenkin vain ja ainoastaan juridinen tapahtuma. Kyse ei ole tuomittujen maineen palauttamisesta. Kahdesta eri syystä.

Maine on eri asia kuin laki. Koska Rytiä, Tanneria, Linkomiestä ja kumppaneita ei ole pyyhitty valokuvista ja kitketty historiankirjoista, eikä heitä julistettu Jumalan hylkäämiksi ja karkotettu sivilisaation piiristä lähimpään vuoristoon syömään juuria, heidän maineensa palauttaminen virallisin toimenpitein on jokseenkin hankalaa.

Suurempi ongelma asiassa kuitenkin on, että miten sellaisen voi palauttaa, jota ei koskaan menetettykään? Suomettuneisuuden villeimpinä vuosina saattoi löytyä useitakin tuomioiden virallisia ymmärtäjiä, mutta epävirallisesti on aina tiedetty, hurmahenkisimpiä 1970-luvun leninistejä lukuun ottamatta, että tuomitut olivat sodan viimeisiä uhreja. Yksityisissä yhteyksissä en ole koskaan törmännyt mielipiteeseen, jonka mukaan Ryti olisi ansainnut 10 vuoden tuomion kuritushuoneessa sodanaikaisten toimiensa johdosta. Virallinenkin Suomi on todennut saman: Rytillä ja Tannerilla on patsaat Helsingissä, ja Ryti sijoittui Suurin Suomalainen -kisassa mitaleille. Ja vielä pitäisi maine palauttaa?

Entäpä sitten itse tuomarit? Tarkoittaisiko sotasyyllisyystuomioiden purkaminen sitä, että tuomiot langettanut tuomioistuin itse tuomitaan oikeusperiaatteiden rikkomisesta? Lain kirjaimen mukaan lain kirjainta rikottiinkin, mutta kukin voi tykönään pohtia ihan vapaasti, kuinka itse olisi toiminut kyseisessä tilanteessa, kun vaihtoehtoina olivat joko tuomioiden langettaminen tai se, että Neuvostoliitto tulee hakemaan syytetyt tuomitakseen heidät itse. Lisäksi oli sellainenkin riski, että syytettyjä tultaisiin hakemaan oikein porukalla. On hyvinkin mahdollista, että syyttömien tuomitseminen syyllisinä oli huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

Luultavasti aika ajoin purskahtavat puheet maineenpalautuksesta kumpuavatkin esiin toiveesta, että laajamittainen sotasyyllisinä tuomittuihin kohdentuvat suitsutus ottaisi entisiä taistolaisia päähän. Mikäs siinä, tavoite on sinällään ihan sallittu, mutta sen tirkistysaukosta on huono käydä keskustelua, jonka kohteena on 1940-luvulla langetettu tuomio.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi