Suomalaisen auringonlaskun keskusjärjestö

Olen periaatteessa sillä kannalla, että ammattiyhdistysliike on hyvä asia. Työvoimaa ei saa riistää vapaasti.

Kukaan tuskin haikailee aikoja, jolloin hiilikaivoksissa tehtiin kuudentoista tunnin päiviä, ja tiilitehtaissa maksettiin muutaman pennin tuntipalkkoja. Työvoimaa ei voi sumeilematta käyttää yhteiskunnan lihaksistona, sen kanssa pitää neuvotella.

Jokainen palkkatyötä tekevä ihminen saa nauttia ammattiyhdistysliikkeen saavutuksista joka päivä. On työaikalait, kahvitauot, vuosilomat, työturvallisuusmääräykset, minimipalkat, työttömyysturvat ja pekkaspäivät. Saavutetut edut ovat usein ihan hyviä etuja.

Historiallista taustaa vasten vaikuttaakin oudolta, että SAK mainitaan nykyisin kovin usein sellaisissa yhteyksissä, joissa se puolustaa parempiosaisten etuoikeuksia heikompiosaisia vastaan. Juuri SAK kannetaan huolta siitä, että firmat palkkaavat halvalla nuoria kesätöihin voidakseen vähentää väkeä. Liiton ajattelussa on toki oma logiikkansa - jäsenkunnan etuja pitää puolustaa - mutta yhtäkaikki, lopputulos on se, että SAK kehottaa firmoja välttämään nuorten värväämistä kesätöihin, vaikka kesätöistä on taantuman syvetessä muutenkin pulaa. Liitto puolustaa siis jäseniään nuorisoa vastaan.

Toinen vielä käsittämättömämpi ajatus on se, että SAK vaatii ansiosidonnaisen työttömyysturvan ja peruspäivärahan sitomista toisiinsa. Peruspäivärahan tasokorotus on tämän jälkeen käytännössä mahdotonta. Ansiosidonnaista maksetaan ne kuuluisat 500 päivää työttömyyskassojen - käytännössä siis ammattiliittojen - jäsenille, muutaman satasen peruspäivärahaa taas kaikille muille työttömille.

Ammattiliittojen logiikka tässä on se, että jos peruspäivärahaa nostetaan edes vähän lähemmäksi keskimääräisen ansiosidonnaisen tasoa, liittojen jäsenmäärä alkaa laskea. Käytännössä ammattiliitot siis puolustavat omaa ja jäsentensä etua niitä vastaan, jotka ovat kaikkein köyhimpiä ja kaikkein huono-osaisimpia.

Ammattiliitoista on tullut kohtalaiset edut itselleen tinkineen keskiluokkaistuneen työvoiman etujärjestöjä köyhempiä vastaan. Näin tehdessään ne ovat amerikkalaistuneet, ainakin historiallisessa mielessä.

Europpalaisen ja pohjoisamerikkalaisen ammattiyhdistysliikkeen järjestäytyminen lähti liikkeelle hyvin erilaisista lähtökohdista. Euroopassa työväenliike syntyi leimallisesti ammattitaidottoman työvoiman liikkeenä. Heitä kun oli eniten, ja heidän asemansa oli huonoin. Eurooppalainen työväki liittoutui omistajien vastavoimaksi.

Yhdysvalloissa asetelma oli päinvastainen. Siirtolaispolitiikan avoimet ovet takasivat määrättömästi kouluttamatonta ja halpaa työvoimaa. Sikäläinen ammattiyhdistysliike syntyikin puolustamaan ammattitaitoisen ja jo amerikkalaistuneen työväen etuja siirtolaisia vastaan. Amerikkalainen työväki liittoutui heikompiensa vastavoimaksi.

Ei ole suinkaan sattumaa, että Euroopassa sovelletaan kaikkien osallisuuteen perustuvaa hyvinvointiyhteiskunnan mallia, USA:ssa ei. Mutta eipä meilläkään enää. Peruspäiväraha kun on niin pieni, että sillä jää jo ihmisoikeuksistakin paitsi. Suunnan muutos johtuu ihan ymmärrettävistä syistä. Pääoman kanssa ei voi neuvotella, koska sillä ei enää ole puhelinnumeroa. Se on tuolla kaukana, jossakin. Viimeiset kaksikymmentä vuotta ammattiliitot ovat hävinneet koko ajan. Yhä suurempi osuus talouden tuloksesta on tilitetty omistajille, yhä pienempi työn tekijöille. Neuvotteluvaraa on ollut lähinnä paperiteollisuudessa, mutta nyt sekin on alkanut pakittaa ulkomaille ja sulkea tuotantoa kotimaassa.

SAK tuntuisi heittäneen pyyhkeen kehään todettuaan, ettei se rakenteille mitään voi. Mutta historiallista tappiota on turha kostaa kaikkein köyhimmille. Jos liitot ajavat vain suhteellisesti parempiosaisten parasta, ne menettävät kasvojensa lisäksi myös oikeutensa olla olemassa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi