Suomen itsenäisyyden 70-vuotispäivät?

Eläessämme nyt talvisodan kolmatta viikkoa voimme todeta, että puolustuslinjat ovat pitäneet, mutta tilanne näyttää pahalta.

Naapureiden joukoilla on moninkertainen miesylivoima ja paremmat aseet.

Vielä on kolme viikkoa raatteen tien torjuntavoittoon ja muihin mottitaisteluihin, mutta sitten alkaakin mollivoittoinen lasku kohti Moskovan rauhaa – niin, ja jatkosotaa, mutta siitä lisää Tuntemattomassa sotilaassa.

Tältä se tuntuu, kun sotaa tulee joka tuutista. Talvisodasta on tullut kuin raamatun kertomus, jonka kaikki osaavat jo ulkoa, mutta kohdallisen kirkkopyhän sattuessa se luetaan silti uudestaan läpi.

Ja onhan tarina komea. Huonosti varustettu talonpoikaisarmeija puolustautui ylivoimaista suurvaltaa vastaan paukkuvissa pakkasissa, viattomana valkeissa lakanoissaan. Mustavalkoisia kuvia, karvahattuja, korsuja ja suksia, vastassa panssarit ja tykit.

Silti soisin, että sota-annosta vähän kohtuullistettaisiin. On oikein osoittaa arvostusta vielä elossa oleville veteraaneille, ja tarjota heille mahdollisimman arvokas vanhuus, mutta itsenäisyyspäivänä kävi kyllä mielessä, onko itsenäisyydessä kyse vain siitä.

Talvisodasta on tullut kantamyytti, perusta, jolla yhteisöllinen olemassaolomme lepää. Itsenäisyyden juhlinta on sitä, että linnan pukuloistoa odotellessa kuunnellaan Suomi-konepistoolin papatusta, poltetaan kynttilöitä ja muistellaan kuolleita.

Melkein jokaisella eurooppalaisella maalla on omat historialliset tragediansa – ajatellaan vaikka Puolaa, joka menetti kuudenneksen väestöstään toisessa maailmansodassa – mutta en usko, että millään historiallisella kertomuksella on vastaavaa asemaa kuin oman talvisotamme ihmeellä.

Siihen on syynsä, että talvisodasta on tullut itsenäistymisprosessimme korvike. Vuodet 1917–1918 eivät oikein tarjoa mukavaa muisteltavaa.

Itsenäistyminen jakoi kansan, vaikka juuri silloin olisi pitänyt yhdistyä. Ehkäpä juuri siitä syystä itsenäisyyspäivinä puhutaan itsenäistymisestä niin vähän. Yhdistyminen tapahtui vasta talvisodassa. Talvisodan yhteishenki ei ole pelkkä myytti: jo aikalaiset pitivät syntynyttä henkeä ihmeenä. Mutta yhdistyminen tapahtui kahdella tasolla. Vuoden 1918 ja 1930-luvun oikeistoliikehdinnän horisonttia vasten oli todellinen ihme, että myös työväki taisteli Neuvostoliittoa vastaan, mutta vielä tärkeämpi yhdentyminen tapahtui kuitenkin kotirintamalla.

Kyse oli näkymättömästä yhdentymisestä. Jos oli sisällissodan taustalla vaikuttanut herraviha aitoa, oli se osaltaan myös perusteltua. Maattomalla väestöllä ei ollut juuri minkäänlaisia oikeuksia tsaarin vallan aikana. Kartanoiden herroilla oli jopa oikeus ruumiilliseen kuritukseen, jos joku niskoitteli. Keskusvallan romahtaminen toi piilleen vihan pintaan. Vielä näkymättömämpänä piilevänä rakenteena oli lähes koko yhteiskunnan läpäisemä usko siihen, että ihmiset olivat syntyperänsä nojalla eriarvoisia ja ylempiinsä piti suhtautua nöyrästi.

Sivistyneistön oli lähes mahdotonta uskoa siihen, että kaupunkien ja maaseudun työväki olisi ansainnut yhtäläiset oikeudet ihmisinä kuin kopea säätyläistö. Talvisota merkitsi juuri tämän uskon murenemista. Oltiin ikään kuin samassa veneessä. Sivistyneistö ymmärsi vasta vuosien 1939–1944 sodissa, että myös vähemmän koulutetut, työläisemmät tai maalaisemmat ihmiset olivat arvokkaita – sitkeimmät tosin vasta sitten, kun Väinö Linna sen heille sotien jälkeen kertoi.

Vasta sotien jälkeen kansalaisyhteiskuntamme alkoi aidosti demokratisoitua. Siinä on aihettakin juhlaan. Mutta – kiitos vaan, Ilta-Sanomat – ei nyt ihan taistelu taistelulta tarvitsisi kerrata koko talvisodan tarinaa nykyisen olemassaolomme todentamiseksi. Kyse on näet ikiliikkujasta. Juhlimme talvisodan 70-vuotispäiviä, sen jälkeen vietetään välirauhaa, kunnes alkaa jatkosodan muistelu. Ja kas, sitten onkin jo vierähtänyt 75 vuotta talvisodan alkamisesta.

Jokohan juhlaraha on vireillä?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi