Yksityinen ja julkinen terveydenhoito

Tiettävästi ainoa Michael Mooren dokumenteista koskaan sensuroitu jakso käsitteli terveydenhoitoa. Leikatussa pätkässä Amerikan Karpo esitteli eri maiden järjestelmiä, ja osoitti jokseenkin aukottomasti, että kommunistisen Kuuban systeemi oli tehokkaampi, laadukkaampi ja edullisempi kuin amerikkalainen vastineensa.

Tuloksista en tiedä – Mooreen pitää välillä suhtautua kuin savolaiseen kalamieheen – mutta se tiedetään muuallakin, että amerikkalainen järjestelmä on sekä epäoikeudenmukainen, että maailman kallein. Kalleus johtuu siitä, että vakuutuksiin perustuva järjestelmä kannustaa käyttämään kunkin potilaan hoitoon niin paljon rahaa kuin moderni teknologia suinkin sallii. Kun potilas tapaa lääkärin, maksaja ei ole paikalla, eikä kustannuksista kannata välittää.

Näistä syistä kannatan julkista terveydenhoitoa. Ja kannattaisin vieläkin lämpimämmin, ellei järjestelmämme olisi kuin HIFK:n jääkiekkojoukkue: se tekee kannattamisestaan mahdollisimman vaikeaa.

Otetaan esimerkki. Naapurimme ovat olleet tautikierteessä. Perheen isällä on muutaman kuukauden aikana ollut seitsemän angiinaa, äidillä ja lapsillakin yhteensä mitä lie toista kymmentä. Lääkäri pisti koko perheen antibioottikuurille koska näytti siltä, että tauti muhi aina jossakin perheenjäsenessä sillä aikaa kun toisia hoidettiin. Sama lääkäri kehotti myös naapureita kuurille, lapsemme kun ovat samanikäiset ja nelivuotiaiden hygieniakäsitykset ovat aika vapaamielisiä.

Köhivältä pojaltamme löytyikin angiinaa aiheuttava streptokokki. Ja oma kurkkuni kipeytyi paria päivää myöhemmin. Lisäksi oli vähän kuumetta, aika selkeät oireet. Yritin lääkäriin, mutta keskus käski jonottamaan terveydenhoitajalle. Ei kulunut edes kahta tuntia terveysaseman aulassa, kun pääsin hoitajan puheille kuullakseni, että juu, selvältä näyttää, ja nielussa on valkoista peitettä. Angiinahan se.

Mutta ensi pitäisi testata, koska ohjeiden mukaan turhia kuureja pitää välttää. Oli kiirastorstai, tulokset tulisivat heti pääsiäisen jälkeen, viimeistään keskiviikkona. Sitten voisi jonottaa lääkärille. Olin hälyttänyt vaimonkin paikalle, koska rappukäytävämme oli häntä lukuun ottamatta sataprosenttisesti penisiliineillä streptokokin takia. Olisi hyvä saada kuuri kaikille, ettei kierros alkaisi taas alusta. Paitsi että uusien ohjeiden mukaan oireettomia ei testata. Lopuksi hoitaja kertoi, että pääsiäisen voisi viettää huoletta ja kaikessa rauhassa. Niin, angiinassa.

Menin yksityiselle, saatiin kymmenessä minuutissa kuurit kummallekin. Lysti maksoi kelavähennyksen jälkeen noin 40 euroa, parisen kymppiä enemmän kuin julkisella, jossa on kahden tunnin jonot, jonka jälkeen kerrotaan että hoitoa saa ehkä ensi viikolla. Julkinen terveydenhoito ei toimi. Joka välissä seurataan kustannussäästöihin tähtääviä ohjeita, mutta juuri näiden säästöpäätösten takia lopullinen hintalappu on moninkertainen. Yhden oireettoman testaamisella olisi meidän rappumme tapauksessa saatettu välttyä kuudelta antibioottikuurilta ja yhtä monelta lääkärikäynniltä.

Terveydenhoitopalveluiden säästöjen nollaraja tuli vastaan jo 90-luvulla. Tässä nollaraja tarkoittaa sitä, että jokainen tänään tehty säästöpäätös kasvattaa kustannuksia huomenna. Halvallakin järjestelmällä on hintansa. Lisäksi palvelutaso alkaa olla niin huono, että yksityisiin terveyspalveluihin siirtynyt keskiluokka alkaa jo kysellä itseltään, miksi maksaa palveluista joita ei itse käytä.

Meidänkin terveydenhoidossamme vallitsee jo luokkajako. Kaikilla ei ole varaa edes siihen kahta kymppiä kalliimpaan hoitoon. Ja kaikilla ei ole työterveydenhoitoa. Tällä hetkellä köyhät, työttömät, maahanmuuttajat ja vähävaraiset vanhukset jonottavat päästäkseen uudestaan jonottamaan, parempi väki saa tehokkaat tropit ajanvarauksella. Järjestelmä kaipaa kunnon remonttia. Että päästäisiin hyvälle kuubalaiselle tasolle.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi