Ääniä mustasta laatikosta

Joitain lukukokemuksia ei voi pitää omana tietonaan.

Kun taivas tyhjeni tuhkan takia lentokoneista, luin Malcolm MacPhersonin toimittamaa The Black Box -kirjaa. Teos koostuu lento-onnettomuuksien aikana tallennetuista ohjaamon ääninauhoituksista. Yleensä äänessä ovat kapteeni ja perämies, välillä muu lentohenkilöstö ja lennonjohto.

Kirjan dramaattisia tapauskertomuksia on yhteensä 28. Mukana on kuuluisia ilmailukatastrofeja, kuten Sahalinin lähellä venäläishävittäjän alas ampuma korealaiskone ja avaruussukkula Challengerin tuho. Osa päättyy onnellisesti, useimmat eivät.

Aluksi inhosin kirjaa. Koin salakuuntelevani ääritilanteita, joiden kuunteluun minulla ei ole oikeutta.

Mutta luettuani neljä tai viisi lukua kirja vangitsi minut täysin. Tunsin kuulevani kuolleiden ääniä, ääniä mustasta laatikosta, ja ne olivat inhimillisiä. Vaikeaselkoisen ilmailukielen joukossa on äkillisiä välähdyksiä sankarillisuudesta ja huumorista.

Eräs esimerkki. Heinäkuussa 1989 Denveristä Chicagoon suunnanneen DC-10-koneen moottori räjähti kesken lennon ja kone menetti ohjattavuutensa. Tilanteessa avustava pilotti ja kapteeni tokaisevat kuumeisen keskustelun lomassa:

– Sanonpa mitä. Me käymme kaljalla kun tämä on ohi.

– No, en yleensä juo, mutta nyt juon yhden aivan helvetin varmasti.

Onnettomuudessa kuoli 110 matkustajaa ja yksi lentoemäntä. 185 ihmistä säilyi silti elossa. Toivottavasti kapteeni sai oluensa.

Kirjan luettuani en voinut olla ajattelematta, miten vähäpätöinen asia on vaikkapa romaanissa kuviteltu katastrofi. Romaanionnettomuuden takia kukaan ei menetä ketään. Sen takia kenellekään ei jää vaatekaapillista vaatteita, joiden sisälle ei ole enää sitä oikeaa ihmistä.

Brittikirjailija Martin Amis otti riskin ja käytti 2003 julkaistun Keltainen koira -romaaninsa eräänä rakennusaineena putoavan lentokoneen miehistön keskusteluja. Yhtenä hänen lähteenään oli juuri The Black Box -teos.

Keltainen koira ei ole erityisen hyvä romaani. Mutta sillä on hetkensä.

Amis kuvaa hätälaskuun valmistautuvan koneen matkustajien paniikkia tavalla, jonka voi suomentaa vaikka näin:

"Joitain pariskuntia lukuun ottamatta matkustajat eivät enää koskeneet toisiaan tai puhuneet vaan tuijottivat eteensä. He olivat lakanneet sanomasta sanaa, jonka melkein kaikki sanoivat ja joka oli vittu. Yksin matkustavat eivät enää hyvästelleet rakkaimpiaan matkapuhelimillaan. Ihmiset eivät enää hyvästelleet rakkaimpiaan ajatuksissaankaan. He hyvästelivät itseään."

Kirjoittaja on kirjailija.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi