Ajanlaskua

Isoäiti Quita kuoli kesäkuussa.

Hän oli 114-vuotias brasilialaisnainen ja oikealta nimeltään Maria Gomes Valentim.

Oli sunnuntai kun luin uutisen hänen kuolemastaan. Oli myrsky.

Istuin Turun Tuomaansillan alla suojassa ukkoskuurolta ja mietin, että maailman vanhin elossa oleva ihminen oli kuollut. Vettä tuli harmaalta taivaalta niin, ettei jokea erottanut ilmasta.

Laskin, että jos eläisin yhtä vanhaksi kuin rouva Valentim, joutuisin sinnittelemään vuoteen 2086. Ajatus tuntui niin rasittavalta, että päätin laittaa tupakaksi.

Mutta minulla oli vakavampaakin mietittävää. Olin samana aamuna löytänyt The Economistin verkkosivuilta mielenkiintoisen kaavion. Sen mukaan ihmiskunta tuotti viime vuosikymmenellä 23 prosenttia kaikista ajanlaskumme alun jälkeen tuotetuista tavaroista ja palveluista. Siis yhdessä vuosikymmenessä, kahdentuhannen vuoden harjoittelun jälkeen.

Laskin lisää. Mikäli The Economistin tiedot pitivät paikkansa, isoäiti Quitan elinaikana oli tuotettu melkein 80 prosenttia kaikesta rojusta ja touhusta, mihin ihmiset ovat Kristuksen syntymän jälkeen kyenneet. Kaikki se aikaansaannos yhden elämän aikana. Eikä tuo elämä silti yltänyt kuin röntgensäteilyn keksimisestä avaruussukkula Discoveryn viimeiseen lentoon.

Turussa tuosta modernista touhukkuudesta ei näkynyt jälkeäkään. Salamat välkkyivät. Ukkonen puhui bassoäänellä. Puut ottivat sateen vanhaan vihreään syliinsä. Aurajoen vastarannalla pohjoismaisen rakennusyhtiön nostokurjet tuijottivat hiljaisina yläjuoksulle. Kaupungissa vietettiin keskiaikaisia markkinoita, ja kaduilla kulki eksyneen näköisiä keskiaikaisia ihmisiä etsimässä omaa aikakauttaan.

Istuin Tuomaansillan alla kivellä, satoi ja minä mietin maailman vanhinta kuollutta ihmistä ja katselin yksinäistä rantapolun sammakkoa. Sen esi-isät olivat nousseet merestä maalle ehkä noin kolmesataamiljoonaa vuotta aiemmin. Mitä ihminen tekisi siinä ajassa? Rakentaisi jotain? Perustaisi firman? Eläisi 114-vuotiaaksi? Mihin meillä on tällainen kiire?

Sade jatkui, ja farkkujeni lahkeelle istahti päivänkorento. Katselin sitä ja yritin nähdä sen mahdollisimman vanhan ihmisen silmin. Koska päivänkorentojen tietä mekin kuljemme, se vain kestää hetken pidempään, ja me saamme enemmän sotkua aikaan.

Kirjoittaja on kirjailija.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi