Enkeli Pendolinossa

Kuvittele juna raiteilleen ja kuvittele ihmiset sen sisään. On talviaamu. Kallistuvakorinen Pendolino syöksyy pimeiden peltojen ja lumisten metsien halki sadankuudenkymmenen kilometrin tuntivauhdilla.

Vaunussa istuu hillittyä väkeä. Päivän lehteä rapistelevia työmatkalaisia, läppärin ruutua tuijottavia opiskelijoita. Hiljaisen rupattelun keskeyttävät kuulutukset. Kahvin tuoksu saa unohtamaan, että liikutaan murhaavilla nopeuksilla katolisten kehittämän tekniikan varassa.

Vaunun keskivaiheilla istuu nuori kaljupäinen mies. Hänellä on korvillaan metallinhohtoiset kuppikuulokkeet ja yllään mustaharmaa Los Angeles Kings -huppari. Hän on vajonnut itseriittoiseen transsiin. Hän nytkyttää päätään musiikin tahtiin. Silmät ovat kiinni. Suu toistaa äänettömästi laulujen sanoja. Kasvonilmeet vaihtuvat raivosta hurmioon. Otsasuonet pullistuvat kuin ylivoimaista saalistajaa vastaan kamppailevalla eläimellä.

Olin sinä aamuna samassa vaunussa. Istuin parin penkkirivin päässä ja vilkuilin miestä. Muiden ihmisten tyyneyden keskellä hänen kasvoillaan riehuivat primitiiviset tunteet. Millähän kemikaalilla tuo friikki suolaa aamupuuronsa, ajattelin. Mietin, eläytyikö hän ehkä oman bändinsä demoon.

Olin samalla viikolla aloittanut uuden kirjan tekemisen. Ensimmäisten liuskojen kirjoittaminen oli ollut tuskaa. Olin täynnä taistelevia ääniä. Toisaalta tunsin uteliaisuutta tuntemattoman työn edessä. Toisaalta pelkäsin omia paljastavia temppuilujani muiden ihmisten edessä. Häpesin kirjoittamistani. Kaipasin järjellisempää ammattia.

Mies istui Turusta Helsinkiin musiikkiin vajonneena. Vähitellen aloin nähdä hänen puolishamanistisen hahmonsa ympärillä lumoavan hehkun. Täytyin ensin huvittuneisuudella ja sitten ilolla.

Ajattelin, että jos joku tekee noin vapautuneesti ja suvereenisti itsestään idiootin vain matkustamalla junassa, minun ei pidä tehdä kirjoittamisestani pelottavaa numeroa.

Miehen hupparin teksti vei ajatukseni Angels Online -sivustolta lukemiini kuvauksiin kohtaamisista enkeleiden kanssa. Ne olivat tarinoita ihmepelastumisista ja valonhohtoisista muukalaista, jotka olivat ilmestyneet pimeästä ja valaisseet jonkun tien ja kadonneet pimeään. Kertomukset olivat surullisia paljastaessaan, millainen lohduntarpeesta ja kuvittelukyvystä kyhätty nisäkäs ihminen on.

Juna saapui Helsinkiin. Mies riisui kuulokkeet ja otti kasvoilleen täyspäisen ilmeen. Hän poimi reppunsa ja katosi väkijoukkoon.

Minä en ole kohdannut enkeleitä enkä ikävöi heidän kosketustaan. Tavalliset ihmiset ovat jättäneet elämääni riittävän ihmeellisiä jälkiä.

Mutta jos enkeleitä olisi, olen varma, etteivät he mahtuisi kiiltokuviin. He olisivat musertavia olentoja, jotka särkisivät arkiroolimme ja näyttäisivät, miten turhan tunnollisina me esitämme pikku pelkojamme tällä intohimon ja hengenvaaran päänäyttämöllä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi