Eronneelle ystävälle

Ystäväni on eronnut. Hän asuu parintuhannen kilometrin päässä, ja me näemme harvoin. Tänään puhelimessa hän sanoi selviytyneensä erostaan. Tiesin niin käyvän. Hän kuuluu niihin onnekkaisiin, joiden kaulaan on ripustettu elämänilon aurinko, ja hän antaa sen paistaa muillekin.

Olen ajatellut häntä paljon. En todellakaan toivo enää itse eroavani. Silti muistelen menneitä eroja pääasiassa hyvällä.

Nuorena suhteet olivat niin täynnä teeskentelyä ja moraalista improvisointia, että erot olivat oppitunteja rehellisyyteen. Toisen menetettyään oli opeteltava olemaan oma paras ystävänsä.

Eikä mikään yhdistä pareja niin lopullisesti kuin ero. Kaiken kaaoksen, huutamisen, asemasodan ja murjottamisen jälkeen eropäätös riisuu uhrinsa alastomiksi. Entisessä kumppanissa voi taas nähdä ihmisen. Kenties eroaminen on intiimeintä, mitä voimme toisillemme tehdä.

Saksalaisilla on käsite die Trümmerfrau, raunionainen. Sillä tarkoitetaan naisia, jotka toisen maailmansodan jälkeen raivasivat pommitetut kaupungit. Miehet olivat kuolleet tai vammautuneet, ja naisten oli tartuttava jälleenrakennukseen. He lapioivat tiensä kiviröykkiöiden läpi, ja sen tehtyään heillä oli vahvat ja kokeneet kädet.

Olen tuntenut, että eron tuhovaiheen päätyttyä sisälläni on alkanut työskennellä joku tuollainen raunionainen. Joku joka on järjestänyt asioitani paremmin kuin olisin itse pystynyt.

Ja yleensä on koittanut hetki, jolloin olen ymmärtänyt selviytyneeni. Kun kuusi vuotta sitten viimeksi erosin, ymmärryksen hetki tuli sattumalta.

Oli sunnuntai. Erosta oli kulunut kuukausi täynnä itsesyytöksiä ja katumusta. Päätin huolehtia itsestäni niin kuin poikamiehet sunnuntaisin huolehtivat, eli tilasin pitsan.

Lähetti saapui. Tunnistin hänet entiseksi naapuriksemme. Hänkin tunnisti minut. Hän oli ollut ravintola-alalla ja oli järjestänyt keskellä viikkoa aamuöisiä juhlia, joiden melusta jouduimme valittamaan. Nyt hän oli vaihtanut työpaikkaa ja kuljetti ihmisille ruokaa.

Maksoin pitsan. Juttelimme hetken. Lähetti kysyi, olinko vielä saman naisen kanssa. Sanoin meidän eronneen. Hän katsoi minua ja arvioi kai, pitäisikö minua sääliä.

Seisoin tuulisella pihalla pitsalaatikko kädessä. Kuulostin urheammalta kuin olin:

– Kyllä niitä naisia vielä tulee.

– Ja menee, hän sanoi.

Nauroimme. Hän istui autoonsa ja jatkoi kierrostaan. Minä palasin vähän toiveikkaampana yhden ihmisen kotiini, jossa opettelin sitä, mitä ystäväni nyt opettelee.

Kirjoittaja on kirjailija.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi