Hauska, hauska Eurooppa

Heinäkuun lopulla Unkarin Eurooppa-ministeri Enikõ Gyõri lahjoitti Hollannin suurlähettiläälle raketinheittimen ammukselta näyttävän lieriön.

Lieriö sisälsi viisikymmentä lasten piirrosta. Ne oli valittu koululaisille järjestetystä piirustuskilpailusta, jonka teema oli "Minun viestini Euroopalle".

Lahjoitus oli EU:n puheenjohtajakauden päättäneen Unkarin symbolinen ele. Lieriömäinen aikakapseli on tarkoitus avata Hollannin puheenjohtajakaudella vuonna 2016 ja katsoa, ovatko lasten toivomukset Euroopan poliitikoille toteutuneet.

Luettuani uutisen mietin, millaisia toivomuksia nyky-Euroopan lapset poliittisille holhoajilleen esittävät.

Kun itse olin lapsi, muodostin kuvani Euroopasta ja sen ongelmista lukemalla Richard Scarryn Hauska, hauska maailma -kuvakirjaa. Siinä Mato Matala ja Kissalan Hessu seikkailevat ympäri maailmaa, auttavat kuningatarta Lontoossa, ajavat gondolilla Venetsiassa ja korjaavat patoa Hollannissa. Eurooppa näyttäytyy hyväntahtoisen yhteistyön ja solidaarisen seikkailuhengen maanosana.

En tiedä, näkevätkö nykylapset Euroopan seikkailuna vai velkakriisin kiihdyttämänä vedätysmekanismina, jossa pankkien luottoriskit kaatuvat veronmaksajien kukkaroon ja poliitikkojen tehtävä on valehdella piiloon markkinahätä ja kansakuntien keskinäinen kyräily.

Mutta niin se yleensä käy. Viattomuus menee, ja jokaisen aikuistuvan eurooppalaisen kasvuun kuuluu tietynlainen Eurooppa-hetki, joka valaisee hyvinvoivan maanosamme syviä ristiriitoja.

Huhtikuussa 2004 vierailin ensi kertaa Budapestissä. Osallistuin kirjamessujen yhteydessä järjestettävään esikoiskirjailijatapaamiseen. Historian siivet havisivat, mutteivät minun takiani. Unkari oli muutaman päivän päästä liittymässä Euroopan unioniin.

Majoituin Suomen suurlähetystössä ja katselin vierashuoneen televisiosta mainoskampanjaa, jossa unionin vanhat jäsenmaat toivottivat uudet tulokkaat tervetulleiksi. Suomikin oli vastaanottajien joukossa, mikä herätti minussa ylpeyttä.

Oli kaunis kevät. Kävelin paljon. Velkavetoisen kasvun jäljet näkyivät kaupungissa. Calvinin aukiolla sininen taivas peilautui lasiseinäisestä toimistorakennuksesta. Laskeuduin häikäistyneenä läheiseen metrotunneliin, jossa olin astua ruumiin päälle. Ruumis kohotti kasvonsa ja katsoi minuun. Hän oli nuori mies, ehkä kahdenkymmenen, ja kääriytynyt sanomalehtiin.

Minun Eurooppa-hetkeni: Olisin voinut vannoa, että nuoren miehen kulkukoirankatseesta heijastui lasikonttoriseinän piittaamaton kiilto.

hs.kulttuuri.fi Kirjoittaja on kirjailija.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi