Jumala ei kulje bussilla

Hermostun nykyään harvoin, mutta uskovaisten kanssa hermoni menevät aina.

Juhannuksen alla uutinen kertoi, että jotkut helsinkiläiset muslimikuljettajat olivat suuttuneet ateistien bussimainoskampanjasta ja päättäneet nousta taisteluun sitä vastaan. He uhkasivat kieltäytyä ateistibussien ajamisesta ja repiä mainokset irti.

Kuvittelin jo, että nyt tänne rauhallisille raukoille rajoillekin saadaan hiukan uskonsotaa piristämään uneliasta kesälomakautta. Mutta vielä mitä. Tällä viikolla ilmeni, etteivät uskiskuskit taistelekaan.

Mitä tällainen vetelä ailahtelu on olevinaan? Tapahtuiko juhannuksena jotain? Liukeniko uskonvarmuus yöttömään yöhön? Kärähtivätkö rukousmatot, Koraanit tai Raamatut kalliorantojen pakanallisissa kokkovalkeissa?

Eniten ihmettelen silti omia reaktioitani. En ymmärrä, miksi tämä asia herättää minussa intohimoja.

Kaikki jumaluuksia koskevat väitteet ovat silmissäni joutavan yhdenveroisia. Olen lapsesta lähtien ollut tyyni uskonnoton. Olemassaolon tunne on minusta niin lumoava, etten ole joutunut tähyämään näkymättömien taivasystävien suuntaan. Maallisen vaelluksen aikana olen saanut vierailla ihmisyhteyden paratiiseissa riittävän usein, jottei minun ole tarvinnut projisoida onnen ja täyttymyksen kaipuutani kuolemanjälkeiseen henkilökohtaisen katoamistemppuni aikaan, jonka ajatteleminen täyttää minut lähinnä ikävystyneisyydellä.

Mielestäni pätevä todiste minkäänlaista älykästä taivaallista suunnittelua vastaan on katsoa muutama minuutti YouTubestakin löytyviä nettivideoita, joissa nuoret miehet pyllistelevät huoneidensa lattialla ja sytyttelevät pierujaan tuleen. Ja niin sanottu uskontojen välinen dialogi kuulostaa korviini yhtä järkevältä kuin kinastelu siitä, kuuluvatko oikeaoppiseen joulunpukinnuttuun poronkarvakaulukset vai lampaanvillaiset liperit. Vielä sitäkin järjettömämpiä ovat vain uskovaisten ja ateistien väliset kinastelut.

Ja silti aina kun hedelmätön jankkaus Jumalan, Allahin tai Jahven olemassaolosta alkaa, tunnen sähköistyväni, vaikken haluaisi. Surkeinta tässä epäkeskustelussa on, että se infantilisoi välittömästi molempien osapuolien kielen. Kieli lakkaa olemasta kohtaamisen ja jakamisen aspekti, ja siitä tulee yksisuuntaisen mainoshuudon väline.

Yhdestä asiasta olen silti varma. Bussi on pelkkä julkinen kulkuväline riippumatta siitä, mitä totuutta sen kyljessä kaupataan tai millaisia korkeampia olentoja uskoo sen ikkunoista näkyvän. Bussinkuljettajan keskittymistä vaativa työ on viedä ihmismatkustajat ehjinä kotiin rakkaidensa luo. On mukavaa, jos matkan aikana voidaan rupatella syvällisiä sivistyneesti. Mutta ehkä joskus on viisaampaa suomalaiskansallisesti vaieta ja vain ihailla maisemia.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi