Kasvojen säilyttämisestä

Kaikessa on kysymys kasvojen säilyttämisestä.

Sain sattumalta oppitunnin tästä vanhasta totuudesta. Kävelin kotikaupunkini kadulla ja näin iäkkään miehen tyhjentävän autonsa takakonttia jalkakäytävälle. Hän nosteli muovikasseja ja tukki pihatien, josta olisi pitänyt päästä kulkemaan. Hän oli pysäköinyt väärin. Talon sisäpihalta oli tulossa jäteauto, joka ei päässyt hänen ohitseen.

Jäteauton kuljettaja soitti torvea. Vanha mies yritti viestittää eleillään: hetki, minä väistän tästä, kunhan ehdin pois alta. Jäteauton kuski avasi ikkunan ja huusi raivokkaan ryöpyn, joka päättyi sanaan perkele.

Vanha mies oikaisi ryhtinsä. Samalla hän oikaisi kaikki ne vuodet, jotka olivat menneet hänen lävitseen. Hän katsoi kuskia karismaattisilla vanhoilla silmillään. Hänen äänessään oli juuri oikea määrä rauhallisuutta:

– Mihin roskakuskilla voi olla tuommoinen kiire?

En tiedä, miten heidän vuorovaikutustilanteensa eteni. En kehdannut jäädä seuraamaan. Mutta minusta näytti, että vanha mies oli ottanut vähintään erävoiton.

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Pidän kohteliaisuutta ja liikennesääntöjä arvossa. Mutta yhtä lailla pidän arvossa sitä, että joku osaa puolustautua verbaalisesti, kun hänen päälleen syydetään kirosanoja.

Ranskalaiset puhuvat porraskäytävän nokkeluuksista, l'esprit d'escalier. Sillä viitataan kaikkiin niihin kekseliäisiin vastalauseisiin, jotka oivallamme vasta sitten, kun olemme lähteneet juhlista, joissa meidät on haastettu, emmekä ole osanneet vastata. Seisomme hississä ja katsomme kuvaamme peilistä ja keksimme täydellisen vastauksen, joka olisi pitänyt keksiä puoli tuntia aiemmin.

Joskus tuntuu, että suomalaisessa väkivaltaisuudessa on kysymys tällaisesta viivästyneestä reaktiosta. Emme löytäneet oikeita sanoja silloin kun niitä olisi tarvittu, ja siksi nyrkki puhuu öisellä nakkikioskilla. Lyöminen on muilla keinoin jatkettua hiljaisuutta.

Voisiko tässä olla työtä äidinkielenopettajille? Koulussa meitä opetetaan kielenkäyttäjinä kuuliaisuuteen ja nöyryyteen, joita tällä kansalla on riittävästi jo kodinperintönä. Ainakin osan pilkkusääntöihin ja sijamuotoihin käytetystä ajasta voisi sijoittaa siihen, että meitä harjoitettaisiin antamaan kauniilla äidinkielellämme sanallisesti takaisin.

Jos osaa säilyttää omat kasvonsa, ei tarvitse runnella toisenkaan naamaa.

hs.kulttuuri@hs.fi, Kirjoittaja on kirjailija.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi