5.1.2011 7:25
Olen lapseton mutta vietin lapsiperhejoulun. Huomasin taas, että viihdyn lasten kanssa, mutten täysin luota heihin. Miten voisin luottaa henkilöihin, jotka ovat itseänikin alttiimpia huonoille vaikutteille?
Pelkään, että jos sanon vahingossa jotain liian kyynistä, he kätkevät sanat sisälleen ja kasvavat kieroon. Tai että jos maalaan liian ruusuisen kuvan elämästä, he odottavat arjelta ihmeitä, pettyvät ja päätyvät kolumnisteiksi.
Pelkään siksi, että muistan lapsuudesta useita luonteeseeni vaikuttaneita sattumanvaraisia hetkiä. Vaikutukset olivat sekä hyviä että huonoja. Seuraava oli hyvä.
Kävin kuusivuotiaana lastentarhaa. Yksi tarhakavereista oli nimeltään Tero. Hän oli erikoinen vähäpuheinen poika. Hänellä oli pitkänomaiset sulkeutuneet kasvot, ja hän keskittyi leikkiautoihin syvällä intohimolla. Nykypäivänä hän saisi kai autismidiagnoosin.
Syystä tai toisesta Tero viihtyi seurassani. Ikävä kyllä petin hänen luottamuksensa. Huomasin, että Terolla oli kiinnostava luonne.
Tarhan pihalla sanoin hänelle kesken leikkien:
– Sä olet tyhmä.
Tero ryntäsi minua kohti nyrkit viuhuen, kunnes sanoin:
– Sä olet kiva.
Hän laski nyrkkinsä ja hymyili, kunnes sanoin:
– Sä olet tyhmä.
Nyrkit viuhuivat taas ja laskivat taas ja niin edelleen.
Väitän, etten ollut ilkeä. Olin utelias. Tein Terolla samanlaisia pikkuprofessorimaisia kokeita kuin muutama vuosi myöhemmin Capsela-rakennussarjasta kootulla robotilla. Vääntelin Teron virtakytkintä ja yritin käsittää, miksi hän toimi kuten toimi.
Eräs tarhan täti huomasi touhuni. Muiden mentyä sisään hän seisotti minua tyhjällä pihalla. Hän puhui vakavalla äänellä.
– Tero ei ole ihan samanlainen kuin muut. Silti Terosta tuntuu samalta. Älä tee noin enää.
Muistikuvassani tuijotan tätiä suu auki. Hän kumartuu ylleni niin kuin kumarrutaan heittämään kolikko toivomuskaivoon. Hänen sanansa putoavat sisälleni ja vajoavat lapsipsyyken arvoituksellisiin pohjavesiin.
Lopetin Tero-kokeeni siihen. Ei minusta silti tullut hyvää. Mutta tuo ohimenevä hetki opetti enemmän oikeasta ja väärästä kuin yliopiston yli-inhimillisen pitkäveteiset etiikankurssit paljon myöhemmin.
Alkuvuonna moni miettii moraalisia kunnonkohennushankkeita, ja on syytäkin. Myös itse teen niin. Aikuisina ajattelemme, että ohjaamme jo itsevaltaisesti moraalipurttamme. Ja silti vuosi tulee osoittamaan, että meihinkin vaikuttavat yhä sattumat, kohdatut ihmiset ja luetut kirjat.
Maailma pelastuisi, jos täällä olisi tarpeeksi viisaita tarhantätejä.
Kirjoittaja on kirjailija.
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi