Luottamus

Viime vuonna pääkirjoitustoimittajan ja yhteiskunnallisen kolumnistin paras työkalu oli kolmetavuinen sana "luottamus". Sillä sai painoa virkkeisiin. "Finanssikriisi johtuu luottamuksen kriisistä." "Luottolamassa luottamus on lamassa." "Nyt on tuettava kuluttajan luottamusta."

Mistä puhumme kun puhumme luottamuksesta?

Luottamus on psykologinen abstraktisubstantiivi. Se on tunnepitoinen, mikä on tärkeää rahakeskustelussa. Se on niin lähellä sanaa "usko", että se antaa käyttäjälleen salakavalan papillisen ehostuksen. Kokeilkaa itse. Menkää peilin eteen tukka suittuna ja lausukaa: "Herran vuonna 2009 markkinoiden luottamus palaa, mikä johtuu riittävästä sijoittajainformaatiosta ja luotettavasta rahoitusvalvonnasta."

Luottamus on ajallista. Se kuvaa toivon kokemusta muuttuvassa maailmassa, jolla on mennyt ja tuleva, kun taas vaikkapa nautinto tai ilo sulkee ihmisen hetken umpioon. Historian lopussa luottamuskin katoaisi ja jäljelle jäisi hedonistisen mielihyvän virne.

Luottamus on toisiin suuntautunutta. Jossain on joku, johon luottaa. Tähän viittaa jo luottaa-verbin etymologiaan kätkeytyvä konkreettisen nojaamisen merkitys. Aina voi tietysti nojata mätään portinpylvääseen tai ohi siitä.

Ja luottamus ilmentää uskoa kohteen siunauksellisuuteen. Luottamus sisältää käsityksen hyvästä. Vain kyyninen keikari sanoo "luotan maailmanloppuun" tai "luotan vaimoni uskottomuuteen".

Tilastokeskuksen kuluttajabarometri kertoi luottamuksen maan talouteen olevan alimmillaan pariin vuosikymmeneen.

Uutisen lukiessani olin päntännyt artikkeleita talouskriisistä ja yrittänyt ymmärtää. Olin tehnyt muistiinpanoja ja piirtänyt käsitekarttoja. Sain töhryistäni päänsäryn.

Ymmärrystä on haettu historiallisista rinnastuksista. Olen tehnyt niin itsekin. Olen pohtinut 90-luvun lamakokemuksiani ja niiden vaikutusta luottamukseeni.

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1991. Vaikka Suomen lama syveni, luottamus omaan talouteen ei järkkynyt, koska mitään omaa taloutta ei ollut. Olin aina rahaton kuten ystävänikin. Vanhempani säästyivät työttömyydeltä.

Omat ja ystävien silloiset tragediat eivät johtuneet lamasta vaan nuoruudesta ja tyhmyydestä.

Kenties pahimmin luottamustani söi välillinen lamakokemus. Vuosina 91–93 tein opintojen ohessa töitä ilmoituslehdessä. Työ sinänsä oli turvallisen yksitoikkoista. Otin puhelimitse ilmoituksia vastaan ja naputin niitä tietojärjestelmään.

Soittajat myivät kodinkoneita, vanhoja autonosia ja lastensa leluja. Kehitin epätoivoaistin. Kuulin turhista selittelyistä tai aggressiivisesta ylimielisyydestä, milloin tavaraa kaupattiin ahdingossa.

Useammin kuin kerran puhuin itkevän ihmisen kanssa.

Muistan yhä monia noista keskusteluista. Voin mielessäni kuulla ne jonkinlaisena luottamuksen lopun surukuorona, nuo ventovieraiden äänet, jotka yrittivät pitää kiinni arvokkuudestaan kaupatessaan arvottomaksi käynyttä rojua.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi