22.6.2011 3:00
Me tarvitsemme ystäviä, emme paljoakaan muuta.
Aloitin kesäni käymällä Durhamissa, Koillis-Englannissa. Vanha ystäväni vietti siellä kevään ja alkukesän yliopiston vieraana. Hänellä oli kaunis asunto Wear-joen rannalla. Me teimme niin kuin ystävät joskus tekevät, puhuimme kolme päivää toistemme suita umpeen. Silti voin yhä kuulla hänen äänensä, eikä se vieläkään ikävystytä minua.
Ystävyys on vanhimpia toivon muotoja, ja siitä on pidettävä kiinni. On niin helppoa olla toiveikas, kun tietää jonkun toisen ajatusten olevan samalla aaltopituudella. Silti ystävyys saattaa johtaa naurettavuuksiin. Me aloimme kirjoittaa yöllä runoja, ja se oli meidän vastauksemme olemassaolon dilemmaan. Tuloksena oli paperinippu nimeltä Durham Papers.
Ennen kotiinpaluutani tein virheen. Ostin Durhamin katedraalin kirjakaupasta marxilaisen kirjallisuusprofessori Terry Eagletonin kirjan On Evil. Aloin lukea sitä Newcastlen ja Lontoon Heathrow'n välisellä paluulennolla. Joskus kirjat ovat vaarallisinta tavaraa, mitä käsiinsä saa.
Eagleton analysoi teoksessaan pahuuden olemusta, ja hän on siinä melko hyvä. Tämä käännös tulee lennosta: "Ehkä kaikki mikä Jumalasta on jäljellä, on käänteinen jälki hänestä, ja se tunnetaan ilkeyden nimellä, niin kuin jostain suurenmoisesta sinfoniasta jää vain hiljaisuus, jonka se jättää ilmaan vaietessaan. Ehkä ainoastaan pahuus lämmittää sitä paikkaa, missä Jumala joskus oli."
Nuo ovat vaientavia sanoja ateistille, joka tunnen itse olevani. Tämä on modernin maailman kirous: Täällä on niin helppo olla, että pahuus unohtuu. Ystäviä on joka kaupungissa, ja lennot menevät suunnasta toiseen. Mutta jottemme unohda totuutta itsestämme, siihen tarvitaan ainakin yksi marxilainen professori.
hs.kulttuuri@hs.fi Kirjoittaja on kirjailija.
Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi