Ujoudesta

Silloin tällöin ihmiseen iskee selvänäköisen itseymmärryksen puuska.

Ikävä kyllä noina hetkinä itse usein ymmärrän olevani haaveellinen ääliö, jonka muisti rapistuu ja jonka sielunelämässä tunteellisuus on syrjäyttämässä kriittisyyden ja kunnianhimon.

Muutama päivä sitten koin tällaisen terävöityneen näkemisen hetken.

Olin tavaratalon hedelmäosastolla punnitsemassa omenoita. Vieressäni seisoi hyvin nuori pari käsi kädessä. Kirkkaiden lamppujen alla he tuijottivat värikkäitä hedelmäröykkiöitä hämmentyneinä ja hiljaisina kuin olisivat tehneet kohtalokasta valintaa.

Kun poika sanoi tytölle jotain ja tyttö vastasi, ymmärsin heidän ujostelevan toisiaan. Kaipa he olivat vastarakastuneita eivätkä vielä osanneet käyttäytyä luontevasti toistensa lähellä.

Heidän ujoutensa näytti viehättävältä. Hedelmien keskellä heissä oli helppo nähdä tavaratalomaailman Aatami ja Eeva, jotka olivat huomanneet alastomuutensa ja halusivat kätkeytyä.

Heitä vilkuillessani tunsin kylkeni seutuvilla murheellisen vihlaisun. Oivalsin, etten itse tulisi enää koskaan ujostelemaan toisen ihmisen edessä sillä tavalla. Yllättäen se tuntui menetykseltä. Hetken tuntui kuin jokin alkuperäinen osa minusta olisi kuihtunut ja kuollut.

Vieraita ihmisiä ujostelevalla pikkulapsella on kaksi suojautumiskeinoa: hän kätkeytyy äitinsä tai isänsä taakse tai piilottaa kasvot kämmeniinsä. Kun nuori ihminen aloittaa ensimmäisen oikean rakkaussuhteensa, hän paljastaa ensimmäistä kertaa alkukantaisimmat puolensa jollekulle muulle kuin lähisukulaisilleen. Eikä hän voi enää kadota äitinsä taakse. Niinpä hän kätkee kasvonsa tai ainakin kaunistelee niitä.

Vaikkei ujous ollut minulle nuorena lamauttava ongelma, jouduin silti kehittämään suojautumiskeinoja sitä vastaan. Muistan harjoitelleeni peilin edessä ilmeitä, jotka tekisivät katseestani intohimoisen ja arvaamattoman ja heti seuraavassa hetkessä herkän ja haavoittuvan.

Sillä tavalla näyttäisi, että sisälläni tapahtuisi jatkuvasti mielenkiintoisia asioita, vaikken keksisikään mitään sanottavaa.

Joskus tapaamisiin lähtiessäni asettelin huolellisesti tupakan korvani taakse samalla tavalla kuin The Clashin basisti Paul Simononilla oli Combat Rock -albumin kannessa. Kuvittelin saavani siitä olemukseeni ripauksen työväenluokkaisen suorapuheista ja kovanyrkkistä biljardisalitunnelmaa.

Yksin ollessani laadin suurisuuntaisia tulevaisuudensuunnitelmia, joiden tiesin jäävän toteutumatta mutta joiden uskoin salaa lisäävän persoonani moniulotteisuutta ja kiinnostavuutta.

Sitä ujous kai on: pelkoa siitä, että oma viehätysvoima tuottaa kaikille läsnäolijoille pettymyksen.

En tiedä, mitä ujoudelleni on sittemmin tapahtunut. Ehkä kyse on kokemusten tuomasta rohkaistumisesta. Tai kenties sitä iän myötä laiskistuu armollisemmaksi ja hyväksyy viehätysvoiman alueella itseltään yhä heikompia suorituksia.

KIRJOITTAJA ON TURKULAINEN KIRJAILIJA.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi