Uurnilla

Jätin kiihkeän vaalisunnuntain valvojaiset seuraamatta. Niiden sijaan katsoin vaimoni kanssa kuvataiteilija Eeli Aallon videodokumentin Saattohoito.

Puolituntisessa dokumentissa Aalto kuvaa haimasyöpää sairastaneen veljensä Sulon saattohoidon. Koruton ja suorapuheinen tallenne näyttää yhden ihmisen heikkouden, kivun ja lähdön. Se päättyy veljen kuolemaan vuosi sitten pitkänäperjantaina.

YouTubessa on kymmenminuuttinen kooste Saattohoidosta. Katsokaa se, mikäli vaalikiihkoltanne jo maltatte. Kymmeneen minuuttiin on vaikea mahduttaa intiimimpää ja koskettavampaa puolustusta kuolevien oikeudesta kuolla läheistensä seurassa. Väitän, että se on syvällisempi demokraattinen oppitunti kuin ainoakaan puolueiden äänijakaumaa jäsentävä piirakkadiagrammi.

Vaalien jälkeisellä viikolla tämä kovakalloinen maa tuntui menneen hetkeksi järjiltään. Kiihtyneimmät kommentoijat julistivat kansan lopullista kahtiajakoa ja perikatoa. Oma ehdokkaani ei mennyt läpi, äänestämäni puolue koki tappion. Olin pettynyt, mutten harkinnut maastapakoa, niin kuin moni väitti harkitsevansa.

Edustuksellisen demokratian arkinen ja hyväksyttävä perusajatus on, että olemme kaikki samaa kuolevaisten sukua. Annamme äänemme sille toilailijalle, jonka rajallisiin kykyihin uskallamme eniten luottaa. Valtaa ei legitimoida jumalallisin tai mystisin perustein, mikä on historiallisesti suurenmoinen saavutus näin alkeelliselta ja taikauskoiselta lajilta.

Nekin, jotka näkevät Timo Soinissa väärän messiaan, joutuvat myöntämään, että Soini on koko olemukseltaan haavoittuvainen messias. Hänen ympärilleen syntynyt lapsenuskoisen innostuksen protestimieliala on kaukana niistä totalitaarisista ja puoliuskonnollisista henkilökulteista, joihin kuumapäisimmät kriitikot ovat persujen rynnistystä verranneet. Tästä ilmeisen väliaikaisesta kansallisesta imagohaitasta on turha maalailla pimenevien kristalliöiden kautta.

Poliittisten tulkintojen ylilyönnit voi ymmärtää. Vaalikevät oli poikkeuksellisen latautunut. Lakimuutoksella myöhennetyn vaalimetelin jälkeen pääsiäispyhien hiljaisuus tuntui epätodelliselta. Mutta ehkä se oli terveellinen muistutus samasta tasa-arvoisesta tosiasiasta, josta Eeli Aallon dokumentti muistuttaa.

Jossain tuolla mediademokratian kirjavien kulissien takana kuolema on yhä se suvereenein populisti, joka ei alennu mittauttamaan kannatustaan nelivuotiskausittain. Sen kosketuksesta uurnat kyllä täyttyvät, ja ääntenlaskennassa voiton korjaa tuhkan puolue.

Kirjoittaja on turkulainen kirjailija.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi