Valokuvien äärellä

Minulta pyydettiin lehtijuttuun valokuvia entisistä kodeistani. Siitä koitui mielenkiintoinen koettelemus, joka saatteli minut ajan arvoitusten äärelle.

Kävin läpi vanhempieni valokuva-albumeja ja omaa kuvakokoelmaani. Katselin otoksia lapsuudesta ja nuoruudesta. Näin sukulaisten ja ystävien kasvoja, joista joitain en ollut nähnyt vuosikymmeniin. Jotkut heistä olivat kuolleet, ja toisten kanssa yhteydenpito oli katkennut kauan sitten.

Kuvat olivat melkein neljältä vuosikymmeneltä ja hyvin erilaisista elämänvaiheista. Mutta huomasin hämmentävän yhdenmukaisuuden. Vieraimmilta näyttivät itsestäni otetut kuvat.

Ne oli helppo jaotella kolmeen ryhmään.

1) Kuvat, joista en tunnistanut itseäni.

Tiesin kyllä, että kuvassa olin minä. Mutten tuntenut yhteyttä kuvan henkilöön, vaikka miten keskittyneesti katsoin.

2) Kuvat, joista en suostunut tunnistamaan itseäni.

Näitä olivat lähinnä menneisyyden kokeellisia hiustyylejä dokumentoivat kuvat. Tai eivät ne olleet edes hiustyylejä, vaan yksilökohtaisia tragikomedioita.

3) Kuvat, joista tunnistin itseni.

Näitäkin lohdullisia kuvia oli joukossa, mutta säälittävän vähän.

Valoisa huone -teoksessa ranskalainen kirjallisuudentutkija Roland Barthes pohtii valokuvan olemusta. Luin teoksen ensimmäisen kerran parikymppisenä opiskelijana. Silloin Barthesin teksti tuntui pingotetun vaikeaselkoiselta analysoidessaan valokuvaa modernin maailman lattean kuolemasuhteen ilmentäjänä.

Nyt albumeita selattuani luin kirjan uudestaan. Ymmärsin sitä paremmin. Ehkä lukukertojen väliset viitisentoista vuotta olivat herkistäneet ajan ja olemisen kummallisuuksille.

Barthes kertoo kirjassa erään tapauksen. Hän on saanut itseään esittävän kuvan joltakulta valokuvaajalta. Hän ei muista, missä ja milloin kuva on otettu. Hän tutkii kuvan solmiota ja villapaitaa keksiäkseen, missä olosuhteissa olisi voinut pitää niitä. Turhaan.

Barthes kirjoittaa: "Koska se oli valokuva, en voinut kieltää ettenkö olisi ollut paikalla (vaikka en tiennytkään missä). Tämä varmuuden ja unohtamisen sekoitus aiheutti minulle jonkinlaisen huimauksen tai salapoliisimaisen ahdistuksen tunteen; menin tuon valokuvaajan näyttelyn avajaisiin kuin poliisikuulusteluun oppiakseni lopulta sen, mitä en enää tiennyt itsestäni."

Onkin skandaali, että vaikka elämme sujuvasti päivästä ja vuodesta toiseen, ymmärrämme ajan kestoa lähes yhtä huonosti kuin lapset. Elämä tapahtuu, ja kun käännymme katsomaan taaksepäin, vanhat valokuvat katsovat takaisin vierain silmin.

Kirjoittaja on kirjailija.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi