Viisi syytä säilyä elossa

Oli alkuyö. Katselin vastarannalta, miten nuoret miehet hyppivät Aurajokeen. Ilma oli jo lauha, mutta taivas ei ollut vielä sammunut. Tuomiokirkko seisoi kellertävää valoa vasten isähahmona, jonka edessä pojat sukelsivat jokeen.

Sibelius-museon kohdalla kivitörmä on korkea. Vedestä on vaikea kiivetä kuivalle maalle. Pojat ojensivat vuoroin kätensä toisilleen ja kiskoivat kaverinsa ylös.

Sellaisia me turkulaismiehet olemme. Näillä helteillä samea jokemmekin ajattelee kirkkaampia ajatuksia kuin me.

Oma oloni oli hirveä. Tuntui kuin työn alla oleva kirjani olisi tappamassa minut. Tai sitten syyllinen olen minä itse. Valvominen ja kesäyössä juopottelu eivät ole parhaita tapoja huolehtia mielenterveydestään ja työkyvystään. Tuon tietänee usea lomalainen.

Tämän vuoden hukkumistilastot ovat masentavia. Heinäkuussa Suomessa on hukkunut jo yli 30 ihmistä, koko vuonna jopa 150.

Jostain syystä uutiset hukkumiskuolemista koskevat minua syvemmältä kuin uhreja vaatineet liikenneonnettomuudet tai tulipalot. Ehkä sisälläni on surullista vettä, johon tahdon sukeltaa. Ehkä liian monilla meistä on.

Pahimpia ovat uutiset hukkuneista lapsista. Heistä ei voi sanoa mitään. He ovat vasta tulleet lapsivedestä ja jo liuenneet toiseen, vanhempaan veteen.

Valtaosa hukkuneista on aina miehiä. Humalassa he yliarvioivat voimansa, tuntevat ihollaan Johnny Weissmullerin lannevaatteen, sukeltavat ja jäävät pinnan alle, ahventen parveen.

Katselin aikani jokeen hyppiviä iloisia nuoria miehiä ja voin pahoin. Sitten päätin miettiä viisi syytä säilyä elossa, ohjenuoraksi sekä kaikille uhkarohkeille vesiurhoille että itselleni.

Ensin en keksinyt ainoatakaan.

Nyt hetken mietittyäni tiedän jo muutaman.

Työ. Silloinkin kun se tuntuu mahdottomalta ja siihen luulee hukkuvansa, olipa se sitten kirja, rakennus tai konsultintoimi. Jonkun on se tehtävä, ja se on vain työtä.

Ystävät. Kun he istuvat illansuussa naamat auringon polttamina ja kertovat hauskoja, typeriä ja murheellisia juttujaan, eikä heitä voi olla kuulematta.

Sadekuurot. Erityisesti hellepäivien ukkoskuurot, jolloin naiset juoksevat rinnat pomppien ostoskeskukseen sadesuojaan ja heitä katsoessaan uskoo tulevansa itsekin ohimennen suojelluksi.

Metsään meneminen. Siellä ei ole vettä. Siellä ei voi hukkua. Ja joskus siellä näyttää kuin olisi lehtivihreässä katedraalissa, jossa valo putoaa ilman halki korkealta ja täydellisenä.

Viidettä syytä en nyt äkkiä muistakaan. Mutta ei se ainakaan veden alta löydy.

Kirjoittaja on kirjailija.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi