Ruotoista räkää

Ruoka on ensimmäinen asia, josta ihmistaimi pääsee itse päättämään. Puolitoistavuotias napero hoksaa, että suun voi pistää koemielessä kiinni. Vaikka sinne olisi matkalla isän kädessä vispaava lusikanmuotoinen helikopteri tai kierrätyskuljetusajoneuvo täynnä mango-banaanisosetta tai stroganoffmössöä. En syö. Ei kelpaa.

Joillakin ilmiö on ohimenevä. Toisilla se jatkuu osittaisena koko elämän.

Itse söin pienenä ihan mitä tahansa. Suu oli auki kuin linnunpoikasella.

Hieman kasvettuani tilanne muuttui. Aikuiset yrittivät muiluttaa lautaselleni ties mitä omituista ja epämiellyttävää. Kuten kypsennettyä porkkanaa tai maitoon tehtyä kalakeittoa.

Muutamista ruuista kehkeytyi lapsuuden mittaisia mörköjä. Ylitse muiden oli joulupöydän lipeäkala. Sen maistaminen oli ehto kinkkuun siirtymiselle. Ruotoista räkää, jonka päällä on pippuroitua kiisseliä! Joo ei.

Historialuento olisi ehkä muuttanut asennetta, mutta suvulle ei tullut mieleen valistaa yökkäilevää pikkujätkää ruokalajin ylväästä menneisyydestä. Siitä, kuinka nerokas muinaissäilyke oli yhdistetty hovien bechamel-kastikkeen kanssa ja maustettu Intiasta saakka tuodulla hienolla kuivatulla kukalla.

Sitten olivat maksa- ja silakkapihvit. Aikuiset olivat taatusti keksineet ne arvostelukykyisten ihmisten kiusaamiseksi. Maksapihvit olivat tunkkaisia ja maistuivat sapelta. Niiden pureskelu kesti tuntikausia. Ne pilasivat myös muusin ja ruskeakastikkeen.

Silakkapihviä en edes mieltänyt ruuaksi. Kuin olisi jäystänyt lämmintä ja märkää lapasta, jossa oli tilliä.

Toisten ruokaennakkoluuloja oli lapsena puolestaan vaikea käsittää. Serkkupojat Lieksasta eivät pitäneet juustosta. Siis: eivät pitäneet juustosta. Melkein kuin olisivat sanoneet, etteivät pidä jäätelöstä. Lisäksi he ruiskivat muusin päälle ketsuppia. Yäk.

Aikuisena on vinksahtaneen nautinnollista kokeilla lapsuuden inhokkeja.

Muistan pienenä oksentaneeni kesäkeittoon. Nyt tein keitosta tuoksuvan, raikkaan herkun, jota nirsot miespuoliset ystävät ahmivat kaksin käsin. Ohessa oli savustettua hevosta ruisleivän päällä, kuten kotonakin ennen. Hitto, äiti oli oikeassa, toimii!

Maksaa syön mieluusti ravintolassa ja motkotan vain, jos se ei ole riittävän roseeta sisältä. Eksoottista lipeäkalaa tuputan innokkaasti. Vieras on hyvä ja maistaa, tai kinkkua ei tipu.

Ainoa ruoka, jota en nykyään voi sietää, on broilerinrinta valmismarinadissa. Se maistuu sideharsolta, joka on tempaistu tulehtuneesta avohaavasta.

Helsingin Sanomat | hs.ruoka@sanoma.fi