Teräksen mysteeri

Ruoanlaittajan paras ystävä on veitsi. Tukevakahvainen, kiiltäväteräinen, oikein tasapainotettu ja vastikään teroitettu kokkiveitsi saa mainiolle mielelle.

Sillä leikkaa kaalin kahtia tuosta vain, siivuttaa läpinäkyvän ohuita salamiviipaleita, veistää juureksista halutunlaisia viipaleita ja murskaa ohimennessään valkosipulinkynnet, jotka veitsenlappeella kulkevat nätisti pannulle ennen kuin aletaan hienontaa persiljaa.

Hyvässä veitsessä on jotain ikiaikaisen levollista. Se on kuin keittiötä varten kesytetty versio husaarin sapelista. Jäljellä on sapelin harmaata charmia, mutta ei enää sotaa vaan hiljaista mielihyvää varten.

Kyläillessä vaivun joskus hienoisen epätoivon valtaan. Moni ei nykyään ehdi tai viitsi laittaa ruokaa kotona. Sitten päätetään pitää gourmet-ilta, ja pyydetään kaverit kokkailemaan yhdessä.

Ruoanlaittovälineistö osoittautuu yleensä haastavaksi. Leikkuulauta puuttuu, pikkuriikkinen paistinpannu on naarmuuntunut ja kuhmuilla, mausteet kuivettuneita.

Ja ne veitset. Siskolta saatu setti 80-luvun markettihalpiksia, jotka on viimeksi teroitettu Koiviston presidenttikaudella. Vähän kuin yrittäisi osallistua autokisaan kottikärryillä.

Olen joskus ostanut ihmisille veitsiä tai veitsenteroittimia tuomisiksi. Kukaan ei ole vielä moisesta lahjasta pahastunut. Seuraavalla kyläilykerralla käyn puolisalaa katsomassa, onko veitsestä pidetty huolta. Yleensä on.

Minä todella pidän veitsistä. En tosin siinä mielessä, että keräilisin niitä. En ymmärrä keräilytyyppisiä harrastuksia. Tulipalosta tuhannen keittiöveitsen kokoelmaa pelastava ihminen on pelottava näky.

Minulla on kuitenkin veitsitukissa jokunen mainio työväline. Ja tietysti teroituspuikko. Ennen luotin pääasiassa perinteiseen eurooppalaistyyppiseen kokkiveitseen. Pitkään ja leveään, jonka kärki suippenee loivasti.

Tänä vuonna sain viimein hankittua kauan himoitsemani japanilaisen veitsen. Se on lyhyempi ja melko tylppäpäinen. Terä on hyvin ohut ja oikein huollettuna suunnattoman terävä. Niin terävä, että olen ollut pari kertaa irrottaa nahkat sormenpäästäni porkkanaa nykerrellessä.

Sellainen työkalun pitää ollakin. Veitsi puree takaisin, ellei sitä kunnioiteta.

Kerran näin ystävämme sahaavan japanilaisellani jotain kovaa pakkausta auki. Otsalle kihosi kylmä hiki. Sanaakaan sanomatta keräsin häneltä veitsen pois ja ojensin tilalle sakset.

Jos joku ei ymmärrä, hän ei ymmärrä. Ehkä minussa on vähän keräilijän vikaa, sittenkin.

Kirjoittaja on muusikko ja kirjailija.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi