Rutosta ja apinoista

Koomasta juuri herännyt mies kävelee autioituneen kaupungin halki. Kourallinen hätääntyneitä ihmisselviytyjiä piileskelee Lontoon metroverkostossa, josta käsin he taistelevat verenhimoisiksi pedoiksi muuttuneita entisiä lajitovereitaan vastaan.

Pelko ja paranoia kasvavat, aivottomien kuolioiden joukot laajenevat ja ihmisyys häviää nopeasti.

Dystopia? Noin tapahtuu modernissa kauhuelokuvaklassikossa 28 kahdeksan päivää myöhemmin.

Palavassa kaupungissa raivoavat aggressiiviset jengit. Massahysteria leviää kuin rutto: se ei ole enää pelkästään alaluokan tauti, vaan myös yhä useampi kunnon kansalainen rientää mellakoimaan.

Vain harva säästyy tartunnalta, vielä harvempi pystyy osoittamaan kansalaisurheutta. Vanha mies, joka yrittää sammuttaa palavaa roskakoria, lyödään kuoliaaksi, ja asuinaluettaan suojelevan kolmen kaveruksen yli ajetaan autolla.

Mellakkapoliisi ei saa tilannetta haltuunsa, hallitus on neuvoton ja asiantuntijat pohtivat tartunnan alkuperää.

Kauhuelokuva? Noin tapahtui Lontoossa kesällä 2011.

Onko nykyään ilmassa liikkeellä vaarallinen virus, joka tartuttuaan ihmiseen riistää tämän ihmisyydestä ja pakottaa polttamaan toisten koteja? Lontoon piispa totesi mellakoiden syyksi turhautuneisuuden ja moraalityhjiön.

Tämä yhteiskunta kärsii kyllä moraalityhjiöstä, mutta se on myötäaiheuttanut sen itse. Vastuuta siitä ei voi karttaa syyttämällä entuudestaan tuntemattomia ihmisyyssoluja hajottavaa virusta levittäviä apinoita, maailman hallintaa havittelevia avaruusolioita, eikä edes aivoja syöviä zombeja.

Ihminen hälvenee kaikista suunnista päälleen vyöryvään stressi- ja virikepaljouteen. Kun minäkuva hajoaa, sen sirpaleista heijastuva maailma vaikuttaa lähinnä itsensä irvikuvalta.

Ivan Karamazov väittää, että ellei ole Jumalaa, kaikki on sallittua. Karamazoville Jumala on kaiken mittapuu, jonka kadottua katoavat myös hänen asettamansa rajat. Astuttua kerran kuvitteellisen rajan yli hajoaa moraali, eikä sen jälkeen mikään imperatiivi käske ihmistä toimimaan oikein.

Joukko ihmisiä syö, juo ja irstailee kuin henkensä edestä. Mistään ei ole väliä enää: kuolema istuu jo samassa pitopöydässä juhlijoiden kanssa. Välttämättömän maailmanlopun partaalla humaltuneesti huojuvat ihmiset riisuvat turhaksi käydyn ihmisyyden.

Jumala on kuollut, ja moraali ei ole enää edes tyhjentynyt käsite, niinpä kaikki on sallittua.

Tuomiopäivä? Noin kirjoitti Aleksander Sergejeviè Puškin vuonna 1830 pienoisnäytelmässään Pidot ruton aikana.

Palasiko taas ruton aika vai onko sittenkin kaikesta vastuussa yksi laboratoriosta karannut vesikauhuinen apina?

hs.kulttuuri@hs.fi Kirjoittaja on kirjailija.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi