Finlandia ei futaa

Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin viikko sitten. Aika moni tuijotti valokuvissa kukkapuskien takana pönöttävää ukkorivistöä ja mietti: okei, tuo yksi on Hotakainen, mutta keitä nuo muut ovat.

Ajatus oli tietysti niin epäsivistynyt, että harva uskalsi sanoa sitä ääneen. Suomalaiseen sivistykseen kuuluu, että edes Antti Hyry, jestas sentään, täytyy tunnistaa, ihan kuten rousku ja rausku pitää erottaa toisistaan niin, että toinen ei ole hauki eikä toinen ole kala.

Suomalaisella kirjallisuudella on ongelma. Se on nimenomaan Finlandia-palkinto. Yleisen käsityksen mukaan Finlandia-palkinto jaetaan kunakin vuonna parhaalle suomalaiselle romaanille, ja finaalissa siitä kisaavat kuusi vuoden parasta kaunokirjaa.

Todellisuudessa Suomen Kustannusyhdistys kertoo sivuillaan, että Finlandia jaetaan ”tunnustuksena Suomen kansalaisen kirjoittamasta ansiokkaasta romaanista”. Ei sanaakaan parhaasta, tai edes hyvästä kirjallisuudesta, vain talvisotahenkinen rajaus siitä, kenelle 30 000 euron sekin saa luovuttaa.

Tämä johtaa siihen, että meillä aateloidaan joka syksy yksi romaani, joka yleensä ei ole vuoden paras, eikä kovin usein edes hyvä romaani.

Käytännössä Finlandia-palkinto tarkoittaa sitä, että kolmen hengen raati valitsee kuusi kirjaa, joita se haluaa kansan tänä syksynä ostavan, koska kansa ei osaa ostaa oikeanlaista kirjallisuutta, jos sitä ei siihen ylhäältäpäin ohjata.

Vaikka Finlandia on pelkkä kustannusalan vaikuttajien markkinointitempaus, sen saajat nauttivat eräänlaisesta kirjallisuuden akateemikon asemasta. Ansioitunut kirjallisuusakateemikko on Suomessa useimmiten keski-ikäinen, vakavasta yhteiskunnallis-historiallisesta näkökulmasta nykymaailman tolkutonta menoa tarkkaileva henkilö, jolla on aktiivinen suhde metsään, maaseutuun ja menneisyyteen.

Sellaiset seikat, kuten onko tällaisen henkilön teos kirjallisesti hyvä, siis onko siinä taitavia mutta ymmärrettäviä lauseita, onko siinä uusia ajatuksia tai jaksaako valtaosa kirjan hankkineista sen lukea, eivät ole niinkään merkityksellisiä.

Finlandialla saavutettu asema kiehtoo kirjailijoita, ei niinkään palkintosummansa takia, koska se on vain 60 prosenttia Big Brotherin palkintosummasta, vaan sen vuoksi, että Finlandialla kruunatulla kirjailijalla on myös sivistyneistön lupa myydä hyvin. Tällaista lupaa ei tietenkään voida myöntää kaikenmaailman viihdeohjelmissa tai naistenlehdissä patsasteleville kynäilijöille.

Koska ansioituneesta kirjallisuudesta vallitsee Suomessa niin voimakas konsensus, rintamalta on turha odottaa puoleen sukupolveen mitään uutta. Sen sijaan, että Finlandia-palkinto kehittäisi kotimaista kirjallisuutta, se jäykistää sen tuttuun muottiin, jossa nuoret mieskirjailijat matkivat vanhempia mieskirjailijoita, ollaan metsässä henkisesti tai fyysisesti, miehillä on vaikeaa, maailma ei ole hyvä paikka.

Mutta jos melko jäykkämielisenä tunnettu jääkiekkoväkikin pystyy aika ajoin keskustelemaan siitä, pitäisikö lätkän MM-kisat järjestää sittenkin vain joka toinen vuosi ja siihen aikaan, että maailman oikeasti parhaat pelaajat pääsisivät niihin mukaan, pitäisikö Finlandiakin jakaa vain silloin, kun siihen oikeasti olisi aihetta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi