Haavikon haaskalla

Viime viikonloppuna kansalaisille tarjottiin hämmentävä lukupaketti vanhustenhoidon tilasta. Tai tarkemmin sanoen yhden vuosi sitten kuolleen vanhuksen hoidon tilasta.

Helsingin Sanomien Kuukausiliite käytti kahdeksan ja Apu kymmenen sivua selostaakseen akateemikko Paavo Haavikon viimeisiä hetkiä elollisen massan joukossa. Kaunokirjallista mittaa syleilevät artikkelit oli otsikoitu ”Runoilijan kuolema” sekä ”Kuoleman runoilijan kuolema”.

Ensin mainitussa puhuu Haavikon poika Heikki, jälkimmäisessä Haavikon ystävä Mauno Saari, kaksi miestä, jotka vielä viime viikolla oli tikistetty kulttuuriosastojen yhden palstan uutisiin vikisemään, onko Mauno Saarella oikeus julkaista Paavo Haavikosta kirjoittamansa kirja vai ei.

Juttujen asia-anniksi jäi se, että toisin kuin tutkimusten mukaan useat muut suomalaiset vanhukset, Paavo Haavikko ei vähiin käyvien elinvuosiensa aikana kärsinyt yksinäisyydestä. Porukkaa ramppasi viimeisiään vetelevän akateemikon vuoteella kuin Hulluilla päivillä.

Loput 17,5 sivua on kahden myöhäiskeski-ikäisen miehen varhaisteinimäistä nahinaa siitä, kumpi vei vanhukselle oikeanlaisempaa ruokaa, kumpi vastasi nopeammin puhelimeen, kun nero soitti ja kumpaa petihoidossa makaava papparainen halusi mieluummin tavata. Mua! Ei vaan muapas!

Kumpikin tuntui osaavan toista paremmin lukea Paavo Haavikon ajatuksia, vaikkei niistä jutuissa esiteltyjen epikriisien perusteella ollut perillä enää itse ajattelijakaan. Sekä Avun että Kuukausiliitteen jutut on kirjoitettu ja taitettu hyvin koskettaviksi. On kuva kumaraisesta vanhuksesta, on tyhjä kiikkustuoli.

Mauno Saari ja Heikki Haavikko kokevat tasapuolisesti voimakkaita loukkaantumisen ja pahastumisen tunteita vanhuksen puolesta, korostavat, kuinka itse on tahdottu hyvää ja ollaan hämmästyneitä, miksi toinen on tahtonut pahaa. Siksi haetaan sairaalassa makaavalta mieheltä allekirjoituksia papereihin, joissa kielletään toisen tapaaminen, ja juuri sen oman paperin Paavo Haavikko on allekirjoittanut ”kirkkaana hetkenään”.

Heikki Haavikko myös paheksuu sitä, että Mauno Saari kuvaa akateemikkoa, koska hänen mielestään sairaan vanhuksen kuvaaminen on ”syvästi loukkaavaa”. Mauno Saaren vaimo käy antamassa puolitiedottomalle potilaalle ”psykoterapiaa”.

Mutta miksi nämä geriatris-pornografiset selvitykset ovat kiinnostavia? Eivät ainakaan siksi, että kansa olisi viimeinkin saanut tietää totuuden Paavo Haavikon viimeisistä vuosista, jotka olivat sairauskohtausten sävyttämä sekava sarja kuukausia, niin kuin vanhusten viimeiset ajat ovat, vaikka kyseessä olisi kuinka suuri nero.

Ne ovat kiinnostavia siksi, että vaikka kuinka noustaan kulttuuriyläluokkaan, vanhustenhoidossa on aina kyse rahasta, tässä tapauksessa vanhuksen omasta rahasta, jota on paljon.

Ja kun puhutaan siitä, kenellä on ”oikeus” Haavikosta otettuihin kuviin ja hänen ajatuksiinsa, puhutaan siitä, kuka saa rahastaa kuolleella miehellä, vaikka se kuinka kuvitetaan syksyn lehdin ja kuorrutetaan muistolausein.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi