Kyytönsyöjät, keskittykää

Viikko sitten julkaistiin suomeksi Mats-Eric Nilssonin kirja Aitoa ruokaa (Atar). Nilsson on ruotsalainen toimittaja, joka on myynyt kotimaassaan kahta kirjaansa satoja tuhansia kappaleita, edellinen Petos lautasella ilmestyi suomeksi 2008.

Hänen kohumenetelmänsä on lukea elintarvikepakkausten tuoteselosteita ja kauhistella niitä. Nilssonin ansioksi lasketaan Suomeenkin levinnyt trendi, jossa valmistaja ilmoittaa näyttävästi poistaneensa kinkkuleikkeleestään natriumglutamaatin.

Se on aine, joka parantaa ruuan makua, mutta saattaa ehkä aiheuttaa joillekin yliherkille jotain päänsärkyä. Pääasia tietysti on vastustaa natriumglutamaattia siksi, että sen nimi kuulostaa teolliselta ja kemialliselta, eikä yhtään luomulta ja lähiruualta.

Trendikäs ja tiedostava kaupunkilaisruokailija on hämmentävä olio. Se vihaa kepulaisia ja halveksii maaseutua kolme neljäsosaa vuodesta, mutta silti se haluaa syödä enintään 50 kilometrin päässä kasvanutta onnellista kyyttöä, jota on ruokittu luomuheinällä ilman maataloustukiaisia.

Tämä urbaani ruokaurpo lukee Nilssonin kirjoja päivitelläkseen sitä, miten elintarviketeollisuus kusettaa kansaa, mutta maksaa itse Eat & Joy Maatilatorilla Helsingin ydinkeskustassa ruisreikäleivästä 5,50 € ja kuivatuista luomuomenalastuista 65 €/kg.

Kun viljelijä älyää pakata spelttinsä ruskeaan paperipussiin ja kirjoittaa siihen maalaiskaunolla "speltti", kyytönsyöjä maksaa kilosta 6,90 € ja rallattelee iloisena ratikkamatkallaan Eiraan.

Elitistinen elintarvikenatsi paasaa inhon rypistämin kasvoin siitä, kuinka valmislihapulliin jauhetaan sekaan broilerinnahkaa, koska hänen mielestään liha tarkoittaa nahatonta, kalvotonta luomusisäfileetä, jonka herttainen, essuun pukeutunut pyöreäkasvoinen setä ojentaa hänelle kauppahallissa. Lähiruokaradikaalit koilottavat luomun paremmasta, puhtaammasta mausta, vaikka ruuan maun voisi päätellä olevan maailman kuuluisin makuasia, joka perustuu totutteluun ja opetteluun.

He yrittävät omia itselleen päätäntävallan, ei ainoastaan siitä, mikä on hyvää, vaan siitä, mikä ylipäätään on syömäkelpoista. He syövät fileet, kansalle jauhetaan, hyi yäk, läskit ja sisäelimet.

Heidän suosimansa pieniin herkkukauppohin ja hallien pienmyyjille painottuva ruuantuotanto ja -jakelu on tietysti järjettömän kallista ja tehotonta.

Mutta hinta ei ole kyyttöhörhöille kynnyskysymys ja toisaalta tehokkuus on yhtä ruma ja vastustettava sana kuin kemikaali, prosessointi tai einesruoka.

Heidän luksusruokaideologiassaan ei ole kyse siitä, että massat alkaisivat heidän laillaan vetää aikuista luomukaritsaa ja muinaisruista, koska silloin ruoka loppuisi kesken.

Siinä on kyse erottautumisesta, henkisestä paremmuudesta ja siitä, että on varaa.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi