Linnan kestopösilöt

Maanantai-iltana tuli viimeinen jakso MTV3:n kiusallisesta julkkisrealitystä Linnan tähdet.

Siinä kuusi suomalaista "kestojulkkista" on päässyt viime kesänä viikoksi tuotantoyhtiön rahoilla kikkailemaan espanjalaiseen linnaan – ja puhumaan itsestään tv-kameroille, usein pienessä viinipöhnässä.

Ohjelma perustuu ruotsalaiseen formaattiin Stjärnorna på slottet, ja Suomen versioon on vokoteltu mukaan Danny, Anna-Leena Härkönen, Pertti Neumann, Arja Saijonmaa, Anu Sinisalo ja Juha Veijonen.

Heidät on ristitty tähdiksi hämäyksen vuoksi. Tarkoituksena on makeilla osallistujille yhdellä viihde-elämän imelimmistä tyhjänpäiväisyystitteleistä (vain "supetähti" olisi vielä kornimpi) ja luulotella katsojalle, että henkilöt olisivat erityisen ansioituneita jossakin muussa kuin patologisessa itserakkaudessa.

Kiinnostavinta on kuitenkin se, miten nämä kestotähtijulkkikset aateloivat tv-ohjelman laatuviihteeksi. Normaalisti Linnan tähtien toimintapoja käyttää esimerkiksi Seitsemän päivää -lehti, joka maksaa julkkiksen ulkomaanmatkalle ja tekee siitä jutun.

Tai Big Brother, jossa vieraat ihmiset pannaan yhteen asumaan, annetaan niille viinaa ja kuvataan sitä. Mutta kestojulkkikset tekevät humalaisesta länkyttämisestä espanjaisella patiolla olevinaan jotenkin syvällisempää.

Yleisen luulon perusteella kestojulkkis on henkilö, joka ei osallistu Seiskan maksamille matkoille eikä lähde mukaan yhteisasumisrealityyn.

Kestojulkkis on henkilö, joka on tehnyt kauan sitten, lähes ihmismuistin ulottumattomissa teon, jonka ansiosta hän on saanut 30 vuotta aloittaa kaikki lauseensa: "Mää oon semmonen ihminen, että..."

Aika palvelee kestojulkkista niin, että hänen omat kertomuksensa itestään ovat muuttuneet ikään kuin osaksi suurta suomalaista kulttuuritarinaa.

Arja Saijonmaa on lähinnä osallistunut useisiin realityohjelmiin Ruotsissa, myös Linnan tähtien ruotsalaisversioon.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti kuuluisimman romaaninsa vuonna 1984. Pertti Neumann sävelsi suurimman hittinsä samana vuonna. Anu Sinisalo on teatterisukua. Juha Veijonen on hutikassa. Danny on levyttänyt cover-iskelmiä 1960-luvulla.

Tavallisista julkkiksesta kestojulkkis eroaa niin, että hän on kuin permanentti, epämuodikas kikkarapöhö, josta ei pääse eroon ja joka kummittelee vanhoissa valokuvissa.

Mikäli ei ole sokea ja lukutaidoton puolalainen marsu, voi arvata, että tähdillä oli ohjelmassa aika paljon koskettavaa vereslihaläppää siitä, kuinka julkisuus on tehnyt rumia suttuja heidän minäsaagoihinsa.

Hehän ovat esillä vain työnsä takia, tai siksi, että pääsevät ilmaiseksi Espanjaan. Joskus joku ei olekaan ylistänyt heitä, on arvioitu ja kritisoitu (taitelijoiden töitä, hui!) ja väitetty, että joku oli kännissä, vaikka olikin ottanut vain pari.

On kirjoiteltu kolumneja, joissa ei ole kehuttu, kuinka ihania ihmisiä he ovat. Mutta on myönnettävä, että kestojulkkiksen logiikka on hyvin ainutlaatuinen.

Sen perustella kannattaa mennä inisemään julkisuudesta valtakunnallisen tv-kanavan prime time -ohjelmaan ja laulaa sen jälkeen samassa ohjelmassa humalassa karaokea.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi