Miljonäärin hölinät

Sammon hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos kertoi meille puolitoista viikkoa sitten, että kehitysapu on valtion budjetissa sellainen turha meno, jonka voi aivan hyvin lopettaa. Nalle oli lukenut yhden kirjan, jonka pohjalta hän kuvaili kehitysapua ”rahojen heittämisenä kankkulan kaivoon”.

Useimmissa Wahlroosin kommenteista kertovassa jutussa kankkula oli kirjoitettu isolla, koska samannimisiä paikkoja on olemassa. Kyse ei tietenkään ollut siitä, että rahoja olisi konkreettisesti viskelty kaivoon, ellei Nalle halunnut laskea kaivojen rakentamista kehitysmaihin tällaiseksi tyhjänpäiväiseksi tuhlaamiseksi.

Kyse oli siitä, että kulunutta, kaikille tuttua mutta sisällöltään täysin merkityksetöntä vertausta on kätevää käyttää silloin, kun yksinkertaisille kuulijoille halutaan oikoa monimutkaisia asioita populistisessa mielessä.

Nallehan se vain kärkkyy kartanollaan presidenttiehdokkuutta. Ja siellä oikealla ja vielä oikeammalla näitä ääniä on tunnetusti jaossa. Keittiömoralistisesti on ällistyttävää, että miljonäärin sallitaan Suomessa hölistä moisia.

Käytännön tasolla se ei oikeastaan ole kovin ihmeellistä. Edellisen laman jälkeen suomalainen yhteiskunta on niin läpikokoomuslaistunut, että meille kaikille on päivänselvää, kuka on kunkku: talouskasvu.

Eikä taloudella ole moraalia. Talous on autisti, jonka matikkapäätä ei voi huijata. Ja me kansalaiset olemme oman elämämme pienyrittäjiä talouden johtamassa konsernissa.

Se tekee inhimillisestä elämästä hankalaa siksi, että talouskasvun palvonnassa mikään ei koskaan riitä.

Suurimmaksi osaksi sotien jälkeisenä aikana Suomi on joka vuosi ollut rikkaampi kuin koskaan aikaisemmin, mutta silti rahaa ei oikein ikinä ole tuntunut piisaavan mihinkään. Säästölistat pysyvät, vain ukot, joiden mukaan ne valtiovarainministeriössä nimetään, vaihtuvat.

Valtion tehtävänä ei ole enää tuottaa kansalaisille mahdollisimman hyviä palveluita, vaan toimia mahdollisimman halvalla.

Umpioikeistolaisessa maailmassa kansalainen säästää osakesalkkua, josta maksaa lapsensa opiskeluajan elämisen ja oman eläkkeensä, ja jos kiinnostusta riittää, ostaa jonkin säätiön kautta itselleen söpön kummilapsen.

Sellaisessa maailmassa osallistutaan päättymättömiin kokoomustalkoisiin, joissa selvää on vain se, että talkoolaisilta otetaan, mutta panosta ei vain näy missään. Eikä pidäkään näkyä, sillä jokainen tietää, että talouden mekanismit ovat niin monimutkaisia, ettei niistä tavallinen ihminen mitään ymmärrä.

Mutta kehitysavun lopettaminen on tietenkin vasta alku, jolla ehkä sinnitellään seuraavaan lamaan asti.

Mites, Björn, tuo toimeentulotuki? Sehän vasta passivoiva tukimuoto on, ja yhä useampi toimeentulotuen saajista saa tukea säännöllisesti. Siellä ne vain sätkiä käärivät ja räkivät kattoon, tällaista selventävää kliseetä käyttääkseni.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi