Oi Suomen lapsia

Tänään aloittavat koulunsa viimeisetkin pumpernikkelit, jotka ovat saaneet viettää huoletonta kesää superlonista tehty konttauskypärä päässä ja mansikka-Viilis suussa.

Sen kunniaksi mediassa on nostettu esille kestoaihe: mikä tämän päivän lapsissa on vialla.

Lonkalta voi muistella, että nykyajan lapset ovat ainakin liian läskejä, eivät osaa ulkoilla, ulkoilevat liian pienellä maantieteellisellä alueella, hutiloivat pestessään hampaitaan, eivät tee muuta kuin pelaavat pleikkaa, lukevat kehnosti, tunnistavat paremmin McDonald'sin logon kuin Kekkosen sekä ovat "kurittomia, vastuuttomia ja narsistisia", kuten saksalainen lastenpsykiatri sanoi Helsingin Sanomissa reilu viikko sitten.

Hellanlettas sentään.

Oikeasti lapsissa on ihan yhtä paljon – tai vähemmän – henkisiä ja fyysisiä vikoja kuin 1990-luvulla, 1980-luvulla, 1970- ja 1960-luvuilla ja niin edelleen. Nykyään lasten elimistöissä on enemmän d-vitamiinia, heitä hakataan vähemmän ja he sairastavat vähemmän ja vähemmän vakavia sairauksia.

Kyse ei olekaan lasten vioista vaan aikuisista, mutta ei sillä tavalla kuin saksalaispsykiatri väitti; että vanhempien suhteessa lapsiinsa olisi muka jotakin erityisen vinksahtanutta.

Vanhempien suhteet toisiin vanhempiin ne vasta vinksahtaneita ovat.

Kukaan ei ole niin suvaitsematon kuin omiin metodeihinsa uskova pikkulapsen isä tai äiti. Ne tappelevat internetissä imetyksistään ja tuttipulloistaan kuin pahimmat nurkkapersut.

Vanhemmuus on lapsen peruskoulun päättöikään asti kestävä hurmoksellinen itsekkyyden sissisota, jossa meikä on 200 prosenttia enemmän oikeassa kuin tuo hullu, jonka lapset syövät liikaa nakkeja ja sokeria, joilla kaikilla on adhd, ja jotka estävät minun lastani kasvamasta ennätysajassa kauppiksesta valmistuvaksi lapsineroksi.

Toisekseen ihminen on kautta historiansa halunnut ajatella, että hän itse edustaa viimeistä täysjärkistä sukupolvea ja hänen jälkeensä seuraa pelkkää ihmiskunnan rappiota (joka ei siis ole hänen itsensä vaan muiden, typerien aikalaisten syytä).

Se saa meidät tuntemaan olomme erityisiksi päättymättömässä sukupolvien ketjussa. Se ehkä myös auttaa meitä lopulta poistumaan tästä maailmasta, joka meidän jälkeemme on taatusti ihan pylleröstä oleva paikka.

Mitään todisteita tällaiselle ei tietenkään ole, päinvastoin. Oudolla tavalla uudet sukupolvet ovat menestyneet paremmin kuin edelliset.

Kaikessa psykologis-paheksuvassa kouhkassa unohdetaan se, mistä lasten kasvamisessa on kyse. Nimittäin kasvamisesta.

Prosessin ideahan on, että siinä ollaan epätäydellisiä, on vaikeaa, on takapakkeja, puuttuu älliä ja kärsivällisyyttä.

Lopputulos on kuitenkin useimmiten ihan ok kuin täysin pilalla.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi