Tulevat eläkeläiset, hieman itsekunnioitusta, pyydän

Viime aikoina on ollut aika vaikea välttyä huomaamasta, että suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle. Pelkästään Helsingin Sanomissa oli viikon sisään kaksi jättimäistä juttua eläkkeelle jääjistä, ensin henkilöhaastattelu talon toimittajasta Jyri Raiviosta, joka oli työuransa aikana vain kaksi päivää sairaana, sitten reportaasi eläkkeellejäämisjuhlista Sanomatalossa, ja parissa ihan muussakin työpaikassa.

Suurten ikäluokkien eläkeläisjournalismille on Suomessa ehtinyt kehittyä jo ääneenlausumaton säännöstö. Kun tätä jengiä käsitellään mediassa, ensin kehutaan, miten suuret ikäluokat työllään loivat myyttisen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. (Joka perimätiedon mukaan saattoi toimia noin viikon 1980-luvun alkupuolella.)

Sitten voivotellaan, kuinka suuri määrä tietotaitoa, osaamista ja verkostoja eläkeläisten mukana köpöttelee ulos työpaikoilta. "Yhteensä tuhat vuotta työkokemusta". Seuraavaksi heitetään kysymys, onko meillä varaa näinä aikoina päästää kaikkein osaavin työvoima pois.

Edellinen kertoo suomalaisesta työelämästä kaiken oleellisen. Osaaminen tarkoittaa sitä, että työntekijä on istunut mahdollisimman monta vuosikymmentä samalla jakkaralla näyttäen mahdollisimman puuhakkaalta – ja on ollut mahdollisimman vähän sairaana.

Työn kesto on Suomessa aina ollut merkittävämpää kuin tuottavuus tai laatu. Se, kuka on ollut paikalla pisimpään, on viivoittimella mitaten kaikkein taitavin. Tällä logiikalla eläkkeelle jäävät ovat kaikista arvokkainta työvoimaa.

On ihan ymmärrettävää, että luterilaisessa yhteiskunnassa erehdytään vetämään yhtäläisyysviivat työn ja elämän väliin. Mutta tuskin on kovin röyhkeää väittää, että elämä on melko paljon monimutkaisempi kokonaisuus kuin yksikään työtehtävä. Eläessä toivottavasti elämänviisaus kasvaa pilkkuun asti, mutta harvasta työstä oppii enää mitään uutta kahden vuoden jälkeen, ellei tuotantoeläin itse ole kiinnostunut kehittymään. Ja silloin on kyse yksilön halusta eikä ikäluokan ominaispiirteestä.

1940-luvun lopulla syntyneet saavat olla töissä niin pitkään kuin haluavat, tai jäädä pois ennätyksellisen aikaisin. He saavat eläkkeet, joiden suuruisia ei maailmanhistoriassa olla nähty eikä tulla enää näkemään. He ovat luoneet itselleen työmaailman, jossa ovat saattaneet tehdä kokonaisen työtehtävän viimeksi vuonna 1997, ja ovat siitä huolimatta nauttineet työyhteisön suurinta palkkaa.

Silti he haluavat luoda itsestään työelämän sotaveteraaneja, jotka marisevat siitä, että nuoremmat eivät osaa kunnioittaa heitä riittävästi.

Mikäli eläkkeelle siirtyvillä on todella hallussaan tuhannen vuoden edestä kallista osaamista, jota he ovat pantanneet itselleen, ei kukaan meistä aktiivityöikäisistä tietenkään halua, että se jätetään käyttämättä.

Tervetuloa tänne ikuisiksi talkoiksi muuttuneeseen ex-hyvinvointiyhteiskuntaan ratkomaan esimerkiksi näitä suomalaisen sanomalehdistön ja metsäteollisuuden kriisejä.

Mutta mikäli te haluatte näyttää esimerkkiä siitä, että iän myötä ihmisessä tapahtuu jotakin kehitystä, älkää viitsikö nostella omia kapisia häntiänne vain nostamisen ilosta.

Se on ihan yhtä tyylikästä kuin että 25-vuotias filosofian kandidaatti menisi lukioon leuhkimaan, kuinka paljon fiksumpi on kuin uudet abit.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi