Saimaan saaressa pikkuinen torppa

Saimaan saaressa pikkuinen torppa, istuu portailla Nestori Miikkulainen. Huuliharppuaan soittaa, ja norppa nousee pinnalle pärskähtäen.

Ennen vanhaan alakoulun biologian tunnilla opetettiin käsitettä relikti: "Se on eläin- tai kasvilaji tai -populaatio, joka on historian kuluessa eristynyt päälevinnäisalueeltaan olosuhteiden muututtua."

Suomalaisten parhaiten tuntema relikti on saimaannorppa. "Se on relikti, joka jäi saarroksiin Saimaaseen viimeisen jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena noin 8 000 vuotta sitten", kertoo Wikipedia.

Relikti on siis sellainen laji, jonka kehitys on eristymisen vuoksi irtautunut sen kantalajin kehityksestä. Eli kärryiltä pudonnut, kellonsa hukannut, nalli kalliolla.

Muutaman viime vuoden aikana reliktejä on löydetty muualtakin Suomen poliittistaloudellisesta luonnosta.

Vai mitä sanotte yhteiskunnallisesta vaikuttajasta, joka istuu säätiöille rahaa jakavan yhdistyksen hallituksessa ja vaatii golfmatkoja itselleen läheiseltä säätiöltä, joka saa rahaa kyseiseltä yhdistykseltä ja tukee vaikuttajan vaalikampanjaa?

Tai miespoliitikosta, joka lähettelee törkeitä tekstiviestejä naisille, istuu maakuntakaavoituksesta päättävässä organisaatiossa ja ottaa rahaa jättisynttäreidensä järjestämistä varten tahoilta, jotka ovat rakennus- ja kauppahankkeidensa vuoksi erittäin kiinnostuneita kaavoituksesta ja poliitikoista?

Parikymmentä vuotta sitten tällainen oli politiikan maailmassa melko normaalia. Raha ja yhteiskunnallinen valta istuivat vieretysten samoilla lauteilla.

Silloin ei ollut mitään kummallista siinä, että suuryhtiöiden johtajat ja heille mieluisa ehdokas – esimerkiksi presidentinvaaleissa – pohtivat yhdessä, miten he luotsaisivat yhteisen projektin varmimmin satamaan. Siinäkään ei valitettavasti ollut mitään ihmeellistä, että politiikan toimittajat – minä mukaan luettuna – eivät pitäneet asiaa kummallisena.

Yhteistä saunavuoroa käyttäneet kertovat nyt, että sellainen oli maan tapa. Operetin tekijät puolustautuvat oopperan termein: "Niin tekivät kaikki."

Vuonna 2011 he ovat reliktejä. He eivät huomanneet ajoissa, että yhteys pääpopulaatioon ja sen kehitykseen katkesi jo paljon aiemmin. Niin eivät enää tehneet kaikki, ja tulevaisuudessa niin tekee onneksi yhä harvempi.

Siinäkään ei ollut vielä muutamia vuosikymmeniä sitten mitään ongelmallista, että talouden päättäjä tekeytyi showmieheksi ja etsi huumoria yleisön edessä kommentoimalla läsnä olevien naisten ulkomuotoa. Kyllähän nyt Hulda tajuaa maisterin eri kivat vitsit?

Valitettavasti talousjournalistit – minä mukaan luettuna – sulattivat takavuosina moisia asenteita ilman kakomista. Nauroimme kohteliaasti tai jopa ihan aidosti muutamien talouspäättäjien rasvaisille vitseille, joiden vuoro tuli, jos kuulijakaarti oli urosvoittoinen.

Oletettavasti vielä parikymmentä vuotta sitten olisi ollut maailman luonnollisin asia, että suuryritys purkaa merkittävälle paikalle juuri palkatun ihmisen työsopimuksen, jos paljastuukin, että hän ei ole heteroseksuaali. Päättäjänhän kuuluu olla mies, jolla on kaunis nainen. Heillä on poika ja sillä pikkusisko.

Näin asennoituneet ihmiset ovat reliktejä. Taloudenkin maailmassa pääpopulaatio elää vuonna 2011 suuremmissa vesissä.

Kirkko on reliktien sarjassa poikkeus. Monia sen esittämiä tulkintoja yhteiskunnasta arvostetaan nimenomaan sen vuoksi, että ne ovat menneestä maailmasta.

Tämäkin elämänalue on kuitenkin muuttumassa: eräiden kirkollisten päättäjien näkemykset naisista ja seksuaalivähemmistöistä tekevät heistä vuonna 2011 kuin reliktejä. He ovat jääneet eristyksiin, kun yleinen mielipideilmasto on lämmennyt.

Lehtien palstoille päätyneet reliktit luonnehtivat olevansa ajojahdin kohteita tai tulleensa ymmärretyiksi väärin. Taisi kuitenkin käydä niin, että journalismi vaihtoi vihdoin korkeammalle kivelle ja näki, että matalalle luodolle jääneillä ei ole enää yhteyttä pääpopulaatioon.

Kuten norpan, on määrä myös Miikkulaisen olla sukunsa viimeinen.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi