Sairaalloinen laihuus ei tee nuoresta parempaa taitoluistelijaa

"Valmentajilta tarvittaisiin vain muutama järkevä ajatus ja keskustelu valmennettavan kanssa silloin, kun kaikki on vielä hyvin."

Seurasin äskettäin taitoluistelun EM-kisojen pariluistelukilpailua televisiosta. Tulin surulliseksi selostaja Tapio Suomisen ja lajin asiantuntijan Anuliisa Uotilan tavasta ihailla yhtä kilpailijoista täysin varauksetta ja monin ylistävin sanoin nimenomaan tämän ulkonäköön ja langanlaihaan olemukseen viitaten. Suominen ja Uotila kehuivat luistelijaa sanoin "höyhenenkevyt, upea ja ryhdikäs, linjakas, kuin keijukainen". Kuitenkin kyseinen kilpailija näytti varmasti monen katsojan mielestä pikemminkin jonkinasteiseen anoreksiaan sairastuneelta kuin terveeltä huippu-urheilijalta.

Surullinen olo tuli pääasiassa niiden pienten taitoluistelun harrastajien vuoksi, jotka innoissaan katsovat televisiosta huippuluistelijoita. Suru tuli myös suomalaisten tulevien nuorten huippujen puolesta, jotka katsovat kilpailuja oppimismielessä. He kuuntelevat myös väistämättä suomalaisselostajia ja heidän arvolatautuneita mielipiteitään.

Entisenä taitoluistelijana ja lievään anoreksiaan sairastuneena – sekä sitä pahana ja lievänä monta kertaa vierestä seuranneena – toivoisin, että lajin sisällä valtaa pitävät, kuten valmentajat tai tässä tapauksessa arvokilpailujen kommentaattori, ymmärtäisivät lopettaa tällaisen sairaalloisen laihuuden tavoittelun ihannoinnin. Heidän pitäisi ottaa vakavasti se, että he ovat tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, jotka ovat alttiita jokaiselle pienelle sanalle.

Valmentajilla lienee suurin vastuu. Kyseessä on laji, jossa urheilija luottaa valmentajaansa täysin ja viettää hänen vaikutuspiirissään aikaa arkena jopa enemmän kuin oman perheensä kanssa.

Itse kärsin urani aikana useammin kuin kerran sekä painonnousuun että -laskuun viitanneista kommenteista. Painoni laskiessa sain paljon kehuja, mutta ne aiheuttivat paineita ja syyllisyyden tunteen jokaisesta syödystä ruokapalasta, joka ei tullut ehkä aivan välttämättömimpään tarpeeseen.

Monet pelkästään kotimaassakin kilpailevat luistelijat harjoittelevat huippu-urheilun mukaisesti. Tällöin on selvää, että on totuttava tarkkailemaan muiden elämän osa-alueiden muassa myös ruokailua ja rasvaprosenttiaan. Kun motivaatio on kova, hyväksyy kurinalaiset elämäntavat.

Tässä ei ole mitään vaaraa tai vääryyttä niin kauan kuin se pysyy terveissä rajoissa. Valmentajilta tarvittaisiin vain muutama järkevä ajatus ja keskustelu valmennettavan kanssa silloin, kun kaikki on vielä hyvin. Sillä voitaisiin estää monta turhaa epävarmuuden ja omalla terveydellä leikkimisen puuskaa.

Laihuuden ihannointi taitoluistelussa tulee suurimmaksi osaksi aikuisilta. Luistelijat eivät harjoittele peilien edessä ja siten vertaile toisiaan. Oman kokemukseni mukaan emme katsoneet itseämme kieroon ennen kuin valmentaja antoi siihen aihetta. Sairaalloinen itsensä näännyttäminen ei tee kenestäkään parempaa urheilijaa. Päinvastoin.

Kunpa lajin vaikuttajat ymmärtäisivät tämän ja lakkaisivat tekemästä tällaisia huomioita sen enempää julkisesti kuin omille luistelijoilleenkaan. Harjoittelu voi olla vaikka kuinka rankkaa, kunhan siihen sisältyy tunne hyväksynnästä. Sillä tavoin moni lapsi ja nuori säästyisi omaan ruumiiseen kohdistuvilta vääristyneiltä mielikuvilta, jotka on vaikea kitkeä myöhemmin pois.

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi