Luukasasta paljastui liitukauden lisko

Aino Tuomola pani paikalleen yhden lajin elämän historian valtavaan puuhun.

On yksi keino saavuttaa suuret tavoitteet: ensin on uskallettava unelmoida villisti ja sitten on vain paiskittava töitä.

Aino Tuomola, 30, teki näin, pääsi New Yorkin Luonnontieteelliseen museoon ja sai eteensä fossiilin, kasan kivettyneitä luita. Tehtävä oli selvittää, mille eläimelle luut kuuluivat. Ne oli löydetty vuonna 1997 Gobin aavikolta Mongoliasta.

Tuomola tutki hyvin säilyneitä kallon, selkärangan ja raajojen luita. Hän sai selville, että kyse oli aiemmin täysin tuntemattomasta lajista, vaskitsojen ja varaanien sukulaisesta. Se oli elänyt liitukaudella noin 130 miljoonaa vuotta sitten.

Parhaillaan Tuomola kirjoittaa Helsingin Eläinmuseossa artikkelia, jossa kuvaa tarkasti liitukautisen varaanin ja julkistaa lajin kaksiosaisen tieteellisen nimen. Sen keksii piakkoin fossiilin löytäjä, paleontologi Mark Norell. Tämä on tiedeyhteisön tapa nimetä uusia lajeja.

Tuomola käy tutkijakoulua ja tähtää eläintieteen tohtoriksi.

Eläintieteilijäksi hän päätti ryhtyä jo ekaluokkalaisena. Hän oli koulussa, jossa oppilaat toteuttivat omia hankkeitaan. Eläinrakas tyttö kokosi vihkokaupalla tietoa erilaisista jännittävistä otuksista.

Myös myöhemmin yliopiston biologianopiskelijana hänellä oli selkeä päämäärä: erikoistua systematiikkaan. Se on tieteenala, joka tutkii eliöiden sukulaisuussuhteita. Tutkimusten tulokset esitetään usein sukupuuna, joka havainnollistaa lajien kehityshistoriaa.

Otetaanpa esimerkiksi ihminen. Meidän sukupuumme alimmilla oksilla on kissan kokoisia alkukädellisiä, vähän ylempänä nykyisten makien ja kummituseläinten näköisiä kiipeilijöitä, seuraavissa haaroissa tämän päivän apinoita muistuttavia kädellisiä, latvan lähellä ihmisapinoita. Ja nuorimmalla versolla keikumme me.

Tämä puu on harva muotopuoli. Tutkijat järjestävät sen oksia uudelleen aina, kun saavat lisää tietoa.

Aino Tuomola vietti New Yorkin Luonnontieteellisessä museossa kolme viikkoa.

Suuressa linnamaisessa talossa hän meni työpisteelleen ja sieltä pois joka päivä eri reittiä. Sali salin jälkeen esitteli mitä kiehtovimpia luurankoja ja täytettyjä eläimiä. . . Vielä toiseksi viimeisenä päivänä kulkuväylälle osui henkeäsalpaava yllätys: lähes 30-metrinen sinivalas.

Takahuoneessa pöytänsä ääressä Tuomola perehtyi monin menetelmin fossiiliinsa. Ihan vain katselemalla hän löysi luista tuntomerkkejä, kuten pieniä halkeamia häntänikamista. Ne kertovat, että lisko pystyi katkaisemaan häntänsä. Muinainen varaani kykeni siihen, nykyiset eivät. Sen sijaan esimerkiksi sisilisko osaa hädän tullen pelastautua hylkäämällä häntänsä.

Osoittautui, että luut ovat peräisin Anguimorpha-ryhmän eläimeltä. Tieteellinen nimi on suomennettuna käärmeenmallinen.

Tänä päivänä ryhmä muodostaa liskojen pienimmän mutta kirjavimman joukon: siihen kuuluvat muun muassa vaskitsa, osittain vedessä elävä kiinankrokotiililisko, myrkylliset gilaliskot ja maailman suurimmat maapetoliskot varaanit.

Samaa sukua olivat liitukaudella eläneet, jopa 17-metriset mosasaurukset, kaikkien aikojen kookkaimmat meripetoliskot.

Säilyneiden luiden perusteella Tuomola piirsi liitukautisen liskon kallon. Luut eivät olisi riittäneet kokonaisen yksilön kuvaamiseen. Museoidenkaan luurangot eivät juuri koskaan ole yhdestä löydöstä peräisin. Puuttuvia osia lainaillaan muilta yksilöiltä tai lähisukulaisilta tai rakennetaan vaikkapa kipsistä.

Yksi Tuomolan tutkimista luista oli epämääräinen kivettynyt möhkäle. Kunnon tujauksella röntgensäteitä siitä piirtyi esiin leuka terävine ja käyrine hampaineen. Tutkijan mukaan "niillä on purtu jotain – ja lujasti". Peto itse oli vartaloltaan vain noin 30-senttinen, joten saaliitkin ovat olleet pieniä, ehkä varhaisia nisäkkäitä.

Varaanin luista kävi ilmi, että kyse on aikuisesta yksilöstä. Poikasen hampaissa näkyisi paljon vaihtuvuutta, eivätkä sen selkänikamat olisi vielä yhtenäiset.

Tällaisista pienistä osista tutkijat kokoavat elämän palapeliä. Kuva evoluutiohistoriasta on täynnä aukkoja, vaikka fossiileja onkin löytynyt valtavasti – ja löytyy koko ajan lisää.

Yhdenkään lajiryhmän kehityksestä ei ole todisteita joka askeleelta. Usein pystytään osoittamaan vain se, millä lajeilla on yhteinen kantaisä.

Jos oikein kauas katsotaan, ovat kaikki eläväiset samaa sukua, sen ensimmäisen esitumaisen jälkeläisiä.

Helsingin Sanomat | hs.tiede@sanoma.fi