Claes Andersson

Vain yksi ajatus tuntuu ahdistavammalta kuin se että kuolen ja että ruumiini häviää ja huononee lämpöenergiaksi. Se on ajatus siitä, että en kuolisi. Ajatus kuolemastani ja siihen liittyvä ahdistus, pelko ja tuska ovat tietenkin pelkkää hybristä. Yritän kuvitella itseni kuolemattomaksi, keksin jopa jumalia sen takuumiehiksi.

Ajatus kuolemattomuudestani on pa- hinta lajia itsepetosta. Ei ole erikseen ruumista ja sielua. Ne ovat saman Andersson- nimisen hominoidin eri ulottuvuuksia. Olen yhtä lihaa, ruumiin ja sielun lihaa. Toista ei voi ajatella pois, toista ei ole ilman toista.

Ruumiini on minulle ongelma silloin, kun minä kiellän sen tuoman ilon ja nautinnon. Seksuaalisuus on iloa, syvällistä läheisyyttä itseeni, ensin itsetyydytyksestä, myöhemmin sulautumisena toiseen ihmiseen yhdynnässä, orgasmissa. Se on niitä harvoja hetkiä, jolloin pääsen edes hetkeksi itsestäni ulos ja pois ja toisen ihmisen nahan alle, toisen sisään.

Nuorena nautin ruumiistani itseriittoisesti, häpeilemättä, kyseenalaistamatta sen tuomia nautintoja. Nautin ruumiini rasittamisesta työssä ja urheilussa. Nautin rakastelun iloista ja sen antamasta tyydytyksestä.

Silloin kun ruumiini oli iloksi, sitä en edes huomannut. Ruumiini muistuttaa itsestään vasta sairastuttuaan, särkiessään ja kipuillessaan. Kaikki muuttuu, mutta niin hitaasti, että sitä on vaikea huomata. Vanheneminen merkitsee asteittaista luopumista ruumiin iloista. Jonakin aamuna huomaan, että ruumiini on kuin jokin vieras ja kivulias ihosäkki, sairas muukalainen. Pahan näköinen, ryppyinen, kuhmurainen, säälittäväkin. Joka paikkaa jomottaa, kaikki jäykistyy paitsi se elin, jonka toivoisi näin tekevän.

Luopuminen ei ole helppoa eikä hauskaa, mutta kuka niin on luvannutkaan?

63-vuotias ex-kansanedustaja ja ex-kulttuuriministeri. (Julkaistu tammikuussa 2001)

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi