Jorma Uotinen

Isani kuoli, kun olin kolmevuotias. Muistan, kun eno otti minut pienenä syliin ja parta hiertyi poskeani vasten. Koin voimakkaan seksuaalisen aistimuksen.

Tiesin jo varhain olevani biseksuaali.

Kouluaikoina pukeuduin erikoisesti: maksitakkiin, pinkkeihin sammareihin ja kiiltonahkasaappaisiin. Minua haukuttiin pusuhuuleksi, pusuelvikseksi ja suudelmaksi. Sain olla välitunnit sisällä. Myös liikunnan opettaja oli viisas. Sain mennä tunnilla vaikka kävelyretkelle.

19-vuotiaana sairastuin viruksen aiheuttamaan monihermotulehdukseen. Tauti pakotti minut pyörätuoliin ja vei tuntoaistin ja puhekyvyn viikoiksi. Silloin päätin, että jos selviydyn, ryhdyn tanssijaksi.

Lihastyyppini on uskomattoman pehmeä ja venyvä. Minulla on varmaan yksi maailman pisimpiä akillesjänteitä. Saatan tehdä plien, kyykistyä alas asti, niin että kantapäät pysyvät koko ajan lattiassa. Myös jalat nousevat helposti korviin.

Jalkani ovat sulokkaat kuin naisen jalat mutta myös eläimellisen maskuliiniset. Jaloistani ja varpaistani näkee ammatin jäljet. Kun aloitin tanssimisen, kengän numero oli 42. Nyt se on 46. Pitkään karsin vaivaisenluista, mutta ne leikattiin 90-luvun alussa.

En haikaile nuoruuteni urotekojen perään. Vaikka en pysty enää hyppäämään jalat levällään näyttäviä hyppyjä, voin käsitellä minua kiinnostavia kysymyksiä uusin keinoin.

51-vuotias tanssija ja koreografi. (Julkaistu tammikuussa 2002)

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi