Kaisa Leka

Olen normaalipainoinen, hiukan poikamainen, nykyään 170 senttiä pitkä.

Jalkani olivat lapsesta asti epämuodostuneet. Se oli hirveää teini-iässä. Mietin, että mitähän elämästä tulee tällaisilla hassuilla jaloilla.

Kaksi vuotta sitten ehdotin lääkärille amputaatiota. Vanhat jalat olivat kivuliaat ja jouduin syömään paljon särkylääkkeitä. Ne leikattiin ja sain tilalle proteesit. Uusista jaloista halusin pidemmät, sillä vanhat olivat liian lyhyet reisiin nähden. Aluksi olo oli kuin King Kongilla. Tunsin itseni viisaaksi ja aikuiseksi, joka katsoo maailmaa korkealta. Nyt olen vähän kutistunut mielessäni. Oikeastaan olisi kiva olla vieläkin pidempi.

Puhun vanhoista ja uusista jaloista, en oikeista ja tekojaloista. Miten niin oikea? Näillä uusilla kävelen paremmin.

Amputaation jälkeen kysyin tutulta sairaanhoitajalta, mitä leikatuille elimille tapahtuu. Kuulin, että ne laitetaan muovipusseihin ja poltetaan. Se on aika rankka ajatus, mutta myös mustan huumorin lähde. On niistä väännetty vitsiä, että olisiko jalat voinut saada kotiin spriipulloon.

Olen Hare Krishna, ja se vaikutti olennaisesti siihen, että valitsin amputaation. Se, mitä olen tehnyt edellisessä elämässä, vaikuttaa tähän elämään. Nyt voin vapaasti valita, teenkö näistä lähtöasemista parhaan mahdollisen elämän. Hare Krishnoille ruumis ei ole tärkeä, vaan sielu. Silloin ei ole niin maailmaa mullistava asia, jos jalat amputoidaan. Mutta ruumiista täytyy pitää huolta niin kauan kuin on täällä.

Nyt vanhuuskin tuntuu valoisammalta. Todennäköisesti proteesit on mielettömän hienoja 50 vuoden kuluttua. Odotan innolla, millaisia erilaisia kyberjalkoja silloin onkaan.

En tunnista itseäni median hämmentävästä naisihanteesta. On tavallaan tietoinen protesti kävellä tuolla ulkona proteesit näkyen – katsokaas miehet, tällaiset sääret!

25-vuotias sarjakuvataiteilija. (Julkaistu marraskuussa 2003)

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi