Kike Elomaa

Kun on tällaisen majan saanut lahjaksi, sitä on vaalittava. Ihmiset olisivat varmasti hirveän pettyneitäkin, jos en olisi keikoilla hyvässä kunnossa. Sellaista keikkaa ei olekaan, jossa minulta ei tultaisi kysymään harjoittelusta ja painonhallinnasta. Jotkut kysyvät, tavoittelenko treenaamalla ikuista nuoruutta, mutta ei se sitä ole.

Kun olin kehonrakennuksen ammattilainen 1980-luvun alussa, tulin vartaloni kanssa niin sinuksi, että tiesin rajani täsmälleen. Se varmasti suojeli loukkaantumisilta.

Olen yhä herkkä vartalon muutoksille. Jos vaikka lihon 300 grammaa, tunnen sen ja syön vähemmän tai liikun enemmän. Se tapahtuu tiedostamatta.

Otin viidestä ammattilaisvuodesta kaiken irti, enkä kaivannut kilpailemista enää. Iän puolesta olisin voinut jatkaa. Kilpaileminen oli äärettömän raskasta. Joskus itkin, kun lihakset huusivat, ja koko ajan oli järkyttävä nälkä. Ammattimainen kehonrakennus on 101-prosenttisesti urheilua, ei estetiikkaa. Siihen ei mahdu mitään muuta, ei työtä eikä poikkeuksia.

Koko ajan tulee uusia urheilulajeja. Minusta ne ovat enimmäkseen kotkotuksia, jotka ovat pois itse liikkumisesta. Itsekään en niin piittaa huippuhienoista kuntosaleista, vaan pidän päinvastoin vähän karummista paikoista.

En voi sanoa, että olisin tyytyväinen vartalooni ja että muutokset olisi helppo hyväksyä. Jotkut elämän totuudet on iän myötä kuitenkin pakko huomata. Punttiharjoittelua jatkan varmasti niin kauan kuin se on mahdollista.

49-vuotias viihdetaiteilija. (Julkaistu toukokuussa 2005)

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi