Laura Pyrrö

"Olin teininä hyvin laiha. Yritin ahmia pullapitkoja ja jäätelöä ja haaveilin, että tulisi edes vähän muotoja. Painoin vielä kaksikymppisenä alle 50 kiloa, vaikka olen 178 senttiä pitkä. Enää en pyri muuttamaan vartalossani mitään vaan säilyttämään sen sellaisena kuin se on.

Pidän käsivarsistani, koska ne ovat tyttömäiset. Teininä en pitänyt, koska ne olivat minusta niin pitkät ja laihat. Olen myös tyytyväinen siihen, että olen pitkä, vaikka se ei välttämättä olekaan ammattini kannalta ihanteellista. Kun suoritin lauludiplomiani Sibelius-Akatemiassa, lautakunnan puheenjohtaja totesi, että laulaminen voi olla hoikalle ja pitkäraajaiselle hankalampaa, koska se vaikeuttaa tukevan asennon saamista.

Oopperalaulussa ääntä tuetaan koko vartalolla. Jos on vaikka selkä kipeä, on älyttömän vaikeaa laulaa. Tuntuu, että on pitkä tie oppia käyttämään lihaksia tarpeeksi mutta ei liikaa, etteivät ne kiristy. Hyvä esimerkki täydellisestä ­äänenmuodostuksesta on vauvat. Niillä ei tule ääni käheäksi, vaikka ne kuinka huutaisivat. Ihminen jossain vaiheessa unohtaa, miten tuotetaan terve ääni ja hengitetään oikein.

On ollut jännä huomata, miten ihmiset ovat äänensä näköisiä. En esimerkiksi ole koskaan nähnyt itseni mittaista subrettia eli hyvin keveää sopraanoa. Uskoisin olevani ääneni näköinen: herkkä ja naisellinen, mutta silti yllättävän kookas!”

30-vuotias oopperalaulaja. (Julkaistu elokuussa 2008)

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi