Nalle Virolainen

Sukuperintönä äidin puolelta olen taipuvainen lihomaan. Se näkyi ensimmäistä kertaa kymmenvuotiaana, sitten paino tippui ja tuli taas takaisin.

Nuorena, ennen tatuointeja ja lävistyksiä, olin tyytymätön ulkonäkööni. Tunsin itse muutenkin ulkopuoliseksi. Olin talkkarin poika, asuimme Otaniemessä ja kävin koulua Pohjois-Tapiolassa. Siellä huomasi, mihin kaikkeen meidän perheessä ei ollut varaa. Mua kiusattiin, koska olin läski ja luokan paras.

Siihen aikaan luonteva vaihtoehto olisi ollut ryhtyä bodaamaan, mutta kun aloin tehdä itsestäni itseni näköistä, astuin vain kauemmaksi yleisestä kauneusihanteesta.

Aloitin arpitatuoinneista 24-vuotiaana. Viilsin käteeni kuvioita ja nypin ruven pois, jolloin haava tulehtui hieman ja alkoi nousta. Sitten tatuoin vasemman käteni ja jatkoin siitä ylös ja alas: aurinko, planeettoja, kuita, pilviä, salamoita. Nyt tatuointien määrää on mahdoton laskea. Samaaan aikaan kypsyi oma elämän suunta. Jos olisin jatkanut talousopintoja Polilla, hommani olisi ollut paperin ja sellun myyntiä maailmalle. Totetsin, että taide on enemmän mun juttu. Aamulla saatan miettiä, tekisinkö tänään taulun, sarjakuvan vai tatuoinnin, ja annan mennä enkä luonnostele.

1990-luvun alussa aloin tehdä lävistysesityksiä, joissa viilsin itseäni yleisön edessä ja hieroin haavaan väriä. Se liittyi siihen, että kaipaan estettisesti vaikuttavia, maallisia rituaaleja. Meidän kulttuurissamme rituaali on sitä, että joku kannetaan hautaan ja sen jälkeen mennään pullakahville. Se ei ole mielestäni kovin kiehtovaa.

Lävistyksistä olen vähitellen alkanut luopua, koska ne ovat epäkäytännöllisiä. Jos lähtee sienimetsään, kyllä ne hankautuvat. Myös seksissä täytyy olla varovainen. Mulla on neljä viisi tai viisi lävistystä alapäässä, ja ellei käytä kondomia ja partnerilla on kierukka, voi tarttua nololla tavalla yhteen.

Olen nyt huomattavasti tyytyväisempi ulkonäkööni kuin ennen tatuointeja. Mulla on vieläkin ylipainoa, mutta laihdutan lähinnä terveyssyistä. Suhtaudun kriittisesti kauneusleikkauksiin ja silikonirintoihin, koska niillä tavoitellaan yleistä kauneusihannetta, eikä se ole oikea lähtökohta itsensä muokkaamsieen.

Kerran yksi tuttu lukioajalta tuli lävistysesityksen jälkeen juttelemaan ja kertoi, että hän on seurannut uraani televisiosta. Lukiossa se oli sellainen villi tyttö, joka seurusteli prätkäkundien kanssa, ja minä olin vakavamielinen nörtihkö, joka ei käynyt bailuissa. Nyt se myi gsm-puhelimia. Todettiin, että roolit ovat vaihtuneet.
44-vuotias kuvataitelija. (Julkaistu heinäkuussa 2002)

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi