Sami Helenius

Ulkonäköäni kuvaisi varmasti parhaiten sana 'rujo'. Olen kookas, eikä minua missään nimessä voida sanoa kauniiksi pojaksi. Koosta ei ole koskaan ollut mitään haittaa, päinvastoin – en ehkä muuten pelaisi. Nuorena olin tosi laiha. Sain lihaa luiden päälle vasta parikymppisenä, kun lähdin ammattilaiseksi.

En vaihtaisi mitään olemuksessani. Luonne saisi vain olla rauhallisempi. Aina pitää olla menossa.

Ruumiinkunto vaikuttaa mielentilaani selvästi. Hyvän treenin jälkeen mielikin on kirkas. Voiton tai oman onnistumisen jälkeen olo on aivan mieletön.

Maailmalla tappelut kuuluvat jääkiekkoon. Ei kukaan sano suoraan, että tappele. Sanotaan, että pelaa kuin iso mies. Näin pitkälle en olisi päässyt pelkillä jääkiekkotaidoilla. Nujakoidessa adrenaliini kiertää veressä. On myös aika stressaavaa, kun jatkuvasti saattaa saada pannuun. Kun tietää, että tappelu alkaa, ensimmäinen reaktio on pelko. Se tulee aina. Mutta sen jälkeen tulee adrenaliini, ja silloin sitä vain toimii. Sillä hetkellä voi sattua pahastikin, mutta siihen ei kiinnitä huomiota, melkein ei tunne. Vasta seuraavana päivänä alkaa todella sattua.

Nuorempana tappeleminen oli helpompaa, meni vain suin päin. Vanhempana sitä funtsii enemmän. En kadu kuitenkaan mitään. Kipu liittyy tähän työhön, sitä varten on jääpussit ja aspiriini.

Ne, jotka tuntevat minut hyvin, ihmettelevät minun rooliani jäällä. En ole arka, mutta ujon puoleinen kyllä. Mulla on kolme lasta, ja mielestäni olen hyvä isä. Ero näiden roolien välillä on aika suuri.

Nyt tavoitteeni on, että pelaan 35-vuotiaaksi asti. Mutta voihan kroppa alkaa prakata, tai sitten voin itse saada tarpeekseni jääkiekosta. Jossain vaiheessa täytyy vain tunnustaa, että ei tämä enää käykään, ja olla sinut sen kanssa. Pappana voin sitten sanoa, että ainakin yritin ja katsoin miten pitkälle siivet kestivät.

29-vuotias jääkiekkoilija. (Julkaistu lokakuussa 2003)

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi