Sikke Sumari

Olen keskikokoinen, sopusuhtainen, normaalin näköinen ihminen. Olemukseni on aika rento, tai oikeastaan se on suorastaan lapsekas.

Välillä tuntuu vaikealta, että ruumis vanhenee nopeammin kuin sielu. Tuntee itsensä nuoremmaksi kuin mitä peili todistaa. Olen aina kadehtinut niitä naisia, jotka tulevat rauhalliseen keski-ikään ja sanovat, että olen nyt oppinut hyväksymään vartaloni ja itseni. En olisi rehellinen, jos sanoisin, että mukaudun rauhallisesti iän tuomiin muutoksiin.

Minusta tämä viidenkympin tuoma murros on vähän samantyyppinen kuin se murros, joka tapahtuu tytön vartalossa teini-iässä. Silloin tullaan tytöstä naiseksi, ja se on rankkaa: raajat venyvät, rinnat kasvavat. Miten vaikeaa se oli! Mikään ei näyttänyt kivalta, kaikki kasvoi väärään suuntaan ja jollain muulla oli aina paremmin.

Tämä on vähän samanlaista. Kroppa on murroksessa, eikä pää pysy perässä. Huomaan myös katselevani vanhempia naisia samalla tavalla kuin tyttönä katselin nuoria naisia. Ajattelen, että tuollainen en ainakaan haluaisi olla. Tai että tuollainen voisin olla.

Tuntuu hassulta yhtäkkiä ajatella, että jos puhutaan asioista 40 vuoden kuluttua, niin voi olla, että en ole silloin olemassa. Se on jännittävä, minulle uusi tunne.

Olen aika heikkorakenteinen, ja jos haluaisin pysyä timminä, pitäisi treenata hirveästi. Ikävä kyllä inhoan treenaamista. En halua rangaista ruumistani, olen sen kanssa hyvissä väleissä, ystävä. Joskus jopa juttelen sille, sanon, että äläs nyt kiukuttele.

Hemmottelen itseäni ruualla ja viinillä. Joogaan ahkerasti. Se antaa juuri sitä hyvänolon tunnetta. Ihmisen täytyy voida hyvin. Minusta elämässä pitää löytää asioita, jotka tuovat nautintoa. Ei se ole itsekästä. Jos voi itse hyvin, on mitä antaa muille.

52-vuotias ravintoloitsija, Kokkisodan juontaja. (Julkaistu joulukuussa 2003)

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi