70-luvulle

Historia toistaa itseään, sanotaan. Mutta kylläpä se keksii monenlaisia tapoja.

70-luvulla syntyneiden "retrovanhemmuus" eli 2000-luvun vauvojen pukeminen 70-luvun kuoseihin on tarkemmin ajateltuna aika jännittävä ilmiö. Kun aikuinen pukee lapsensa omaan lapsuuteensa, mitä silloin tapahtuu?

Kaipaako hän lapsuutensa aikaan? Toisaalta monissa perheissä pesäerot edellisiin sukupolviin ovat olleet suuria ja näkemykset siitä, miten perheissä ja ihmissuhteissa ollaan, kovin erilaiset.

Onko retrovanhemmuus tapa elää omaa lapsuutta uudestaan, paranneltuna? Tai ehkä se on yksi variaatio teemasta "halusin sinun saavan sen, mitä itse en saanut".

Kun retroilijoilta kysyy toiminnan motiiveja, he ylistävät tavallisesti vaatteiden kestävyyttä ja kuosien värejä, mutta puhuvat usein myös aikakauden ideasta: he kaipaavat lapsuutensa vuosikymmenestä esimerkiksi yhteisöllisyyttä ja vaatimattomuutta.

Niin: suomalainen rumuus on monelle rakkaampaa kuin vaikkapa suomalainen innovatiivisuus. 70-lukulaiset eivät kaipaa vanhempiensa luomaa vaurautta vaan takaisin näiden nuoruuden vaatimattomuuteen, jonka ovat itse kokeneet syöttötuolista käsin. Tämä on hauskan monimutkainen kuvio, kun sitä ajattelee: edellinen sukupolvi on haalinut vaurauden, jota seuraava sukupolvi pakenee fantasioimalla menneisyyden yksinkertaisesta arjesta – design-hinnoilla tosin. Juuri tälle joukolle Ultra Bra lauloi Anni Sinnemäen sanoituksella: Tulen polkupyörällä kolera-altaalta / Nyt bulevardin päässä on telakka / jossa rakennetaan suuria laivoja / Ne viedään Karibialle risteilemään / mutta minä en lähde mukaan.

70-luvulla syntyneiden mielissä syntymän vuosikymmen on solidaarisuuden, yhteisvastuun aikaa, jolloin maailma oli turvallinen ja selkeä.

Sen sijaan 70-luvulla nuoruutensa eläneet eivät voi retrokuoseja sietää. Kysyttäessä he muistavat muutakin kuin vauvojen froteet. Umpimielisen, sovinistisen ja sulkeutuneen maan, kuristavan yhtenäiskulttuurin, naapureitaan kyttäävän homogeenisen kansan, olemattoman kaupunkikulttuurin – sekä "palatakit" (jokin outo vaatealan ilmiö, jota edes Google ei enää tunne).

Retronostalgia elää nimenomaan niiden keskuudessa, jotka ovat 70-luvulla syntyneet, ei niiden, jotka silloin elivät nuoruuttaan tai aikuisuuttaan. Se on nostalgiaa aikaan, jolloin oli elossa, mutta ei juurikaan tietoinen maailmasta ympärillään.

Ehkä se onkin nostalgian muodoista turvallisin. Kauemmas menneisyyteen suuntaava kaipuu onkin aina vähän surullista: eräs ystäväni kaipasi nuorena 60-luvun Lontooseen, mutta kuvaa varjosti aina se, ettei hän ollut 60-luvulla olemassa, saati englantilainen.

Kysyin isältäni, oliko 70-luvulla ehkä 50-lukubuumi, jonka villitseminä vanhemmat pukivat vauvojaan oman lapsuutensa vaatteisiin. No ei todellakaan ollut: pelkkä ajatus huvitti häntä.

Mutta mihinköhän 2000-luvun retrovauvat pukevat omia lapsiaan parin vuosikymmenen päästä?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi